Saksisiira (Sinelobus vanhaareni)

Saksisiira
(Sinelobus vanhaareni)

Lajin vakiintuneisuus: Tuntematon

Uusi vieraslaji

Ilmoita havainto

Kuva: Ted van Haaren, ©
Saksisiira (Sinelobus vanhaareni) - Ted van Haaren, ©
Kuva: Ted van Haaren, ©
Saksisiira (Sinelobus vanhaareni) - Ted van Haaren, ©

Havainnot

Ilmoita havainto

Taksonomia

  • Eliökunta (Biota)
    • Aitotumaiset (Eucarya)
      • Eläimet (Animalia)
        • Niveljalkaiset (Arthropoda)
          • äyriäiset (Crustacea)
            • Kuoriäyriäiset (Malacostraca)
              • Eumalacostraca
                • Peracarida
                  • Saksisiirat (Tanaidacea)
                    • Tanaididae
                      • Sinelobus
Kuva: Heidi Herlevi & Tony Cederberg, ©
Saksisiira (Sinelobus vanhaareni) - Heidi Herlevi & Tony Cederberg, ©

Luonnehdinta

Saksisiira Sinelobus vanhaareni on 1,5-3 millimetrin pituinen, hoikka merenpohjan äyriäinen. Se on Euroopassa vieraslaji, joka löytyi Itämerestä ensi kerran vuonna 2010. Ensimmäinen havainto Suomen rannikolta tehtiin vuonna 2016. Laji voi esiintyä hyvin tiheinä kantoina. Sen alkuperää ei tunneta.  

Tunnistaminen

Sinelobus vanhaareni on vain 1,5-3 millimetrin mittainen, pitkänomainen tasasoukka äyriäinen. Päätä ja eturuumista peittää suhteellisen lyhyt selkäkilpi (carapax) jonka jälkeen seuraa 10 ruumiinjaoketta ja lyhyt kolmiomainen pyrstön päättökilpi (telson).  Vartalossa on vaalean harmaata kirjailua vaalean rusehtavalla pohjalla. Keskivartalossa on kuusi yksinkertaista, suhteellisen hentoa, keskenään samanlaista raajaparia.  

Etuosassa saksisiiralla on huomattavan suuret saksiraajat, joiden koukkukärkisten saksien kärjet  ovat vartaloa tummemmat. Päältäpäin katsottuna eturaajat erottuvat suurina eturuumiin molemmin puolin. Koiraan saksiraajat ovat selvästi suuremmat kuin naaraan. Koiraan ja naaraan erottaa myös niskan leveydestä, joka on koiraalla kapea, naaraalla leveä.  Naaraat kantavat munia suuressa, läpinäkyvässä sikiöpussissa eturaajojensa välissä. Tuntosarvet ovat lyhyet, 6-jaokkeiset, vain noin pään leveyden pituiset ja kärkeään kohti voimakkaasti kapenevat.

Saksisiira muistuttaa tasajaokkeisuutensa puolesta jossain määrin siiroja (Isopoda) ja katkoja (Amphipoda). Se kuuluu kuitenkin omaan kuoriäyriäislahkoonsa (Tanaidacea, saksisiirat), jonka edustajia ei Suomen vesillä entuudestaan tavata. Siiroilla ja katkoilla ei kuitenkaan ole pään ja eturuumiin yhteistä selkäkilpeä, toisin kuin saksisiiroilla ja esimerkiksi massiäyriäisillä ja katkaravuilla (saksisiirojen kilpi on tosin huomattavan lyhyt). Varsinaisilla siiroilla eikä useimmilla katkoilla ole myöskään vahvoja eturuumiin saksiraajoja. Saksisiira on muodoltaan huomattavasti hoikempi kuin Itämeren pienet merisiirat (Jaera). Lieju- ja polyyppikatkat ovat hieman samanoloisia, mutta niiden etuosaa luonnehtivat saksien sijaan tukevat tuntosarvet.

Alkuperä ja levinneisyys

Sinelobus vanhaareni on murtovesilaji, jonka alkuperää ei tunneta. Sitä on havaittu vuodesta 2006 lähtien Euroopassa Belgian, Saksan ja Hollannin jokisuissa ja kanaaleissa. Itämeren puolelta se löytyi ensi kerran vuonna 2010. Saksisiirojen lahko on lähes kokonaan mereinen, ja Itämeren eteläosasta tunnetaan niitä alkuperäisenä vain yksi laji. Euroopassa uutena havaittua saksisiiraa pidettiin ensin kosmopoliittisena vieraslajina Sinelobus stanfordi, mutta tarkemmissa tutkimuksissa se erotettiin vuonna 2014 omaksi, tieteelle uudeksi lajikseen Sinelobus vanhaareni. Kaikki Euroopasta tähän asti tutkitut Sinelobus-yksilöt ovat olleet samaa lajia.

Suomen ensihavainto saksisiirasta tehtiin vuonna 2016 Inkoon merialueelta, noin 3 metrin syvyydeltä otetusta kovan pohjan pohjaeläinnäytteestä. Sittemmin yksittäisiä havaintoja on kertynyt useilta paikoita Rauman ja Loviisan väliseltä merialueelta, pääasiassa satamista ja niiden läheltä.

Valtamerien hyvin suolainen vesi muodostaa murtovesilajille luontaisen vaellusesteen, mutta laivojen painolastivesien mukana laji selviytyy uusille merialueille, minkä uskotaan olevan pääasiallinen leviämistapa. Lyhyempiä matkoja laji voi levitä myös huviveneiden runkoon kiinnittyneenä. Itämereen asetuttuaan se levinnee myös luontaisesti.

Saksisiira esiintyy ensi sijaisesti kiinteillä alustoilla, joille se rakentaa sedimenttiputken, jonka sisällä se elää. Myös hiekka- ja liejupohjilta lajia on tavattu. Sen on havaittu esiintyvän hyvin suurina tiheyksinä matalilla syvyyksillä jokisuistojen ja kanaalien pohjilla, jopa kymmeniä tuhansia yksilöitä neliömetrillä. Tiheitä esiintymiä on tavattu muun muassa Puolassa Itämeren piirissä. Suomen havaintosyvyydet ovat olleet 3-25 metriä ja vuoteen 2019 asti on löydetty vain yksittäisiä eläimiä. 

Haitat

Laji voi muodostaa hyvin suuria tiheyksiä ja se saattaa syrjäyttää alkuperäisiä eliölajeja. Toistaiseksi ei tiedetä, miten laji vaikuttaa Suomen alkuperäislajeihin. Ihmiselle tai kotieläimille se ei ole haitallinen.

Torjunta

Uusien mereisten vieraslajien saapumista voidaan torjua käsittelemällä laivojen painolastivedet asianmukaisesti sekä poistamalla laivan ulkopintaan kiinnittyviä lajeja mekaanisesti tai erilaisin torjunta-ainein. Jo leviämään päässeitä lajeja on mahdotonta poistaa merestä.

Mitä minä voin tehdä

Lajista kaivataan havaintoja sen levinneisyyden ja runsauden kartoittamiseksi.  Sitä voi etsiä haavimalla rannoilta ja raaputtamalla veneenpohjista tai muilta kovilta pinnoilta. Eläin kannattaa valokuvata mahdollisimman läheltä ja ilmoittaa löydöistä tai epäillyistä havainnoista vieraslajiportaalissa.

Lisätiedot

Aquanis Information system on aquatic non-indigenous and cryptogenic species

Bamber, R.N. 2014. Two new species of Sinelobus Sieg, 1980 (Crustacea: Tanaidacea: Tanaididae), and a correction to the higher taxonomic nomenclature. Journal of Natural History 48:33-34.

Brzana, R., Marszewska, L., Normant-Saremba, M., Blazewicz, M. 2019. Non-indigenous tanaid Sinelobus vanhaareni Bamber, 2014 in the Polish coastal waters – an example of a successful invader.  Oceanological and Hydrobiological Studies,  https://doi.org/10.1515/ohs-2019-0008

Kuvauksen laatijat

Katriina Könönen, Maiju Lehtiniemi, SYKE ja Risto Väinölä, Luomus