Vaeltajakotilo (Potamopyrgus antipodarum)

Vaeltajakotilo
(Potamopyrgus antipodarum)

Lajin vakiintuneisuus: Vakiintunut

Uusi vieraslaji

Ilmoita havainto

Kuva: Katriina Könönen, CC-BY-NC-SA-4.0
Vaeltajakotilo (Potamopyrgus antipodarum) - Katriina Könönen, CC-BY-NC-SA-4.0
Kuva: Katriina Könönen, CC-BY-NC-SA-4.0
Vaeltajakotilo (Potamopyrgus antipodarum) - Katriina Könönen, CC-BY-NC-SA-4.0
Kuva: Katriina Könönen, CC-BY-NC-SA-4.0
Vaeltajakotilo (Potamopyrgus antipodarum) - Katriina Könönen, CC-BY-NC-SA-4.0
Kuva: Katriina Könönen, CC-BY-NC-SA-4.0
Vaeltajakotilo (Potamopyrgus antipodarum) - Katriina Könönen, CC-BY-NC-SA-4.0
Kuva: Noora Hellén, CC-BY-NC-SA-4.0
Vaeltajakotilo (Potamopyrgus antipodarum) - Noora Hellén, CC-BY-NC-SA-4.0

Havainnot

Ilmoita havainto

Taksonomia

  • Eliökunta (Biota)
    • Aitotumaiset (Eucarya)
      • Eläimet (Animalia)
        • Nilviäiset (Mollusca)
          • Kotilot (Gastropoda)
            • Caenogastropoda
              • Littorinimorpha
                • Tateidae
                  • Potamopyrgus
Kuva: Katriina Könönen, CC-BY-NC-SA-4.0
Vaeltajakotilo (Potamopyrgus antipodarum) - Katriina Könönen, CC-BY-NC-SA-4.0

Luonnehdinta

Vaeltajakotilo (Potamopyrgus antipodarum) kasvaa alkuperäalueellaan jopa 11 mm mittaiseksi, mutta luontaisen levinneisyysalueen ulkopuolella sen on havaittu saavuttavan suurimmillaan vain noin 6 mm pituuden. Suhteellisen pitkulainen kotilo on yleensä vaaleanharmaa, mutta väritys voi vaihdella vaaleasta kellertävään ja lähes tummanruskeaan. Kierteet etenevät myötäpäivään ja niitä on usein 5 tai 6. Joillakin yksilöillä kuoren kierteiden keskellä kulkee hieman koholla oleva, karvainen sauma. Kotilon aukkoa peittävässä kannessa eli operculumissa on spiraaliset kasvuviivat.

Vaeltajakotilo on ovoviviparinen, eli jälkeläiset kehittyvät munissa naaraan sisällä kunnes ovat valmiita kuoriutumaan. Lisäksi laji pystyy lisääntymään myös partenogeneettisesti eli ilman hedelmöitystä. Suurin osa populaation yksilöistä onkin yleensä naaraita, ja laji on helppo tunnistaa, mikäli se kantaa munia tai juuri kuoriutuneita jälkeläisiä vaipassaan.

Alkuperä ja levinneisyys Suomessa

Vaeltajakotilon luonnollinen levinneisyysalue kattaa Uuden-Seelannin sisävedet. Lajin arvellaan saapuneen Eurooppaan jo 1800-luvulla; ensimmäinen löytö tehtiin Thames-joen estuaarista vuonna 1859. Vaeltajakotilon arvellaan tulleen Eurooppaan Australiasta, jonne se oli jo aiemmin ehtinyt levitä Uudesta-Seelannista. Laji kulkeutui Eurooppaan todennäköisesti laivojen juomavesitynnyreissä, jotka pestiin ja huuhdeltiin satamassa. Tämän jälkeen vaeltajakotilon leviämisessä ovat avustaneet muun muassa vesilinnut ja kattavat kanaaliverkostot.

Itämerestä laji löytyi Gotlannin saarelta 1920 ja Ahvenanmaalta 1926. Samoihin aikoihin laji levisi myös muualle Itämereen sekä Suomen rannikolle. Vaeltajakotilo elää useimmilla alueilla pehmeillä pohjilla, mutta Itämeressä sen on havaittu viihtyvän myös kivipohjilla. Aluksi vaeltajakotiloita havaittiin vain murtovedessä, mutta myöhemmin laji levisi myös makeisiin vesiin. Tällä hetkellä sitä esiintyy useimpien Euroopan maiden makeissa vesissä – myös Ahvenanmaan järvissä. Euroopan ja Australian lisäksi laji on levinnyt myös Pohjois-Amerikkaan ja Aasiaan.

Vaeltajakotilon vakiintuminen uusille alueille on hyvän sopeutumiskyvyn sekä nopean ja vaivattoman lisääntymisen ansiota. Partenogeneettinen eli neitseellinen lisääntyminen on nopeaa ja vain yksikin uudelle alueelle kulkeutunut lisääntymiskykyinen naaras riittää uuden populaation muodostamiseen. Lisäksi vaeltajakotilon menestykseen Itämeressä on vaikuttanut myös lajille luontaisten loisten puuttuminen.

Haitat

Vaikka vaeltajakotilon leviäminen on hyvin selvillä, paljoakaan ei vielä tiedetä lajin vaikutuksista uusilla levinneisyysalueilla. Runsaana esiintyessään laji saattaa vaikuttaa eliöyhteisön lajikoostumukseen syrjäyttämällä muita selkärangattomia. On myös havaittu, että vaeltajakotiloiden populaatiot pystyvät kuluttamaan suuren osan ekosysteemin perustuotannosta, jolloin vaikutukset voivat heijastua ylemmille trofiatasoille. Ainakaan toistaiseksi lajin ei ole kuitenkaan havaittu muodostavan riskiä Itämeren ekosysteemille

Lisätiedot