Supikoira (Nyctereutes procyonoides)

Supikoira
(Nyctereutes procyonoides)

Lajin vakiintuneisuus: Vakiintunut

Haitallinen vieraslaji (EU-luettelo)

Kansallisen vieraslajistrategian laji (2012)

Ilmoita havainto
(lomakkeet.luke.fi)

Havainnot

Ilmoita havainto
(lomakkeet.luke.fi)

Taksonomia

  • Eliökunta (Biota)
    • Aitotumaiset (Eucarya)
      • Eläimet (Animalia)
        • Selkäjänteiset (Chordata)
          • Selkärankaiset (Vertebrata)
            • Nisäkkäät (Mammalia)
              • Petoeläimet (Carnivora)
                • Koiraeläimet (Canidae)
                  • Supikoirat (Nyctereutes)
Kuva: Marcus Wikman, ©
Supikoira (Nyctereutes procyonoides) - Marcus Wikman, ©

Vieraslajiluokittelusta

Haitallinen vieraslaji (EU-luettelo)

Supikoira on luokiteltu haitalliseksi vieraslajiksi koko EU:n alueella. Haitallisia vieraslajeja ei saa päästää ympäristöön eikä tuoda EU:n alueelle, pitää hallussa, kasvattaa, kuljettaa, saattaa markkinoille, välittää taikka myydä tai muuten luovuttaa.

Vieraslajilla tarkoitetaan lajia, joka on levinnyt luontaiselta levinneisyysalueeltaan uudelle alueelle ihmisen mukana joko tahattomasti tai tarkoituksella. Lajit, jotka luontaisesti leviävät EU:n alueelle esimerkiksi ilmastonmuutoksen seurauksena, ovat tulokaslajeja, eivätkä ne kuulu vieraslajisäädösten piiriin.

Tunnistaminen

Supikoira on keskikokoinen, hieman kettua pienempi petoeläin. Supikoiran ruumiin pituus vaihtelee 52–71 cm välillä, hännän 15–20 cm, ja paino kevään noin viiden kilon ja syksyn 6–11 kg välillä. Eläin vaikuttaa olemukseltaan kömpelöltä, mutta ruumis on kuitenkin kesällä melko hoikka ja jalat ohuet. Supikoiralla on melko lyhyet raajat, pyöreäpäiset pienehköt korvat ja tyypillinen naamioväritys päässä. Supikoiralla on musta naamari, joka ulottuu kuonon puoliväliin ja hyvin kehittynyt poskiparta. Etenkin talvikarvassa olevalle supikoiralle pitkäkarvainen turkki antaa tukevan ulkomuodon. Turkin väritys voi vaihdella melko paljon, pääväri on kuitenkin harmaa tai kellertävä, joillakin yksilöillä mustan ja harmaan väritys antaa ruumiille viirukkaan vaikutelman.

Alkuperä ja levinneisyys

Supikoira on alun perin kotoisin Kaakkois-Aasiasta. Suomeen supikoira tuotiin alun perin tarhoihin turkiseläimeksi, mutta nykyinen luonnonkanta on saanut alkunsa Suomeen itärajan yli entisen Neuvostoliiton alueelta levittäytyneistä yksilöistä. Venäjän Euroopan puoleisiin osiin, mukaan lukien Kuolan niemimaa, istutettiin vuosien 1929 – 1955 välisenä aikana noin 9100 alalajin N. p. ussurensis yksilöä. Tämän jälkeen laji on levittäytynyt nopeasti moniin Euroopan maihin. Ensimmäiset yksittäiset vaeltelevat supikoirat tavattiin Suomessa 1930- ja 1940-luvuilla. Varsinainen levittäytyminen käynnistyi kuitenkin 1950-luvulta alkaen ja 1970-luvun puolivälissä supikoiran levinneisyys kattoi lähes koko eteläisen ja keskisen Suomen. Tällä hetkellä supikoira on yleinen koko maassa pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta.Supikoiran saalismäärä on kasvanut tasaisesti viimevuosikymmeninä, mikä viittaa kannan kasvuun. Vuotuinen metsästyssaalis on nykyisin jopa 200 000 yksilöä.

Haitat

Supikoira on kaikkiruokainen opportunisti, joka kykenee hyödyntämään moninaisia ravintolähteitä ja elämään hyvinkin erilaisissa elinympäristöissä myös lähellä ihmisasutusta. Supikoira käyttää ravintonaan muun muassa linnunpoikasia, munia ja aikuisia lintuja, matelijoita, sammakkoeläimiä, piennisäkkäitä, kaloja, raatoja sekä marjoja ja sieniä. Laji on tehokas pesärosvo ja se lisää entisestään esimerkiksi moniin lintuihin kohdistuvaa saalistuspainetta. Se ei aina syö lintujen munia kuorineen jolloin ulosteisiin ja vatsan sisältöön ei jää merkkejä munien käytöstä ravintona. Tämä voi selittää, miksi aiemmissa ravintotutkimuksissa linnun munia ei ole usein havaittu supikoiran ruokavaliossa. Erityisesti saaristossa supikoiran saalistuksella on vaikutusta  lintuihin sekä sammakkoeläimiin. Se ui tehokkaasti saaresta toiseen ravinnon haussa. Supikoira on merkittävä uhka maassa pesiville linnuille myös kosteikko- ja maatalousympäristöissä. Erityisesti suojelualueilla saattaa olla tarvetta pitkäkestoiselle ja intensiiviselle supikoirakannan säätelylle.

Merkittävimmät supikoiraan liittyvät terveysriskit Euroopassa ovat rabiesvirus ja loistaudit ekinokokkoosi (myyräekinokokki Echinococcus multilocularis loinen), kapi (Sarcoptes scabei) ja trikinelloosi (Trichinella lajit), joiden kaikkien potentiaalinen kantaja ja levittäjä supikoira on. Näistä kapia ja trikinelloosia esiintyy nykyisin sekä Suomessa että muissa pohjoismaissa. Supikoiran levittäytymisen ja runsastumisen on Suomessa osoitettu liittyvän myös muissa lajeissa (kuten kettu ja ilves) tavattavan trikinelloosin yleistymiseen.  Myyräekinokokkia tavattu supikoirissa Latviassa ja ketuissa ainakin Virossa ja Ruotsissa.

Torjunta

Supikoiran pentujen selviytyminen on kytköksissäkasvukauden pituuteen, ja luontainen kuolleisuus on suurta; Etelä-Suomessa lähes 90 % pennuista kuolee ennen ensimmäistä ikävuottaan. Vain yksi prosentti kaikista supikoirista saavuttaa 5 vuoden iän. Merkittävimmät kuolleisuuden syyt ovat metsästys ja liikenne. Myös loiset, taudit ja pedot vievät osan.

Supikoiran leviämistä on syytä rajoittaa erityisesti siellä, missä sen aiheuttama riski monimuotoisuudelle on suurin, kuten kosteikoilla tai tärkeiden lintuvesien ympäristössä sekä saaristossa. Toisinaan jo yksittäisen kesää viettävän nisäkäspedon vaikutus lintukantoihin voi olla suuri. Munien syömisen lisäksi pedot voivat läsnäolollaan häiritä lintuja ja jopa estää pesinnän. Syksyllä pyynti kohdistuu erityisesti nuoriin ja vaeltaviin yksilöihin, kevättalven ja alkukevään aikana pyynti kohdistuu selvemmin lisääntyvään kannanosaan. Jotta poistopyynnillä saavutettaisiin näkyviä vaikutuksia paikallisiin supikoiratiheyksiin, on erityisesti supikoiran kohdalla poistopyynnin oltava vuosittain toistuvaa ja intensiivistä. Yksittäisen vuoden petopoiston hyöty nollaantuu liikkuvaisella ja tuottoisalla lajilla noin vuodessa. Lisäksi on muistettava, että metsästys lisää liikkuvuutta ja epävakautta kannassa, mikä voi edistää tautien ja loisten leviämistä. Supikoiraa tulee tarkastella osana koko pienpetokiltaa, ja toteuttaa petopoistot petojen saalistukselle herkillä alueilla niin, että ne koskevat muitakin yleisiä petoja (minkki, supikoira ja kettu).

Supikoiraan liittyvää rabiesriskiä on pyritty pienentämään kerran vuodessa toteutettavilla ns. syöttirokotelevityksellä. Rabieksen esiintymistä ja syöttirokotteiden kulutusta seurataan jatkuvasti metsästettyjä ja kuolleena löytyneitä petoeläimiä tutkimalla. Näytteitä kerätään pääasiassa Kaakkois-Suomesta ja Pohjois-Karjalasta, missä syöttirokotteita levitetään.

Supikoiran pyydystämiseen ja tappamiseen sovelletaan pääasiassa samoja säännöksiä, jotka metsästyslain ja -asetuksen mukaan koskevat rauhoittamattomia eläimiä. Pyydystämiseen ei vaadita metsästyskorttia. Eläimen saa silti pyydystää vain, jos tuntee lain vaatimukset ja osaa toimia niiden mukaisesti. Pyydystettävä eläinlaji täytyy tunnistaa varmuudella, ja pyytäjän tulee tuntea sallitut pyyntivälineet ja -menetelmät. Eläin on aina lopetettava mahdollisimman nopeasti ja kivuttomasti, ja lopetuksen saa tehdä vain henkilö, jolla on siihen riittävät tiedot ja taidot. Pyydystämisestä tai tappamisesta ei saa myöskään aiheutua vaaraa ihmisille eikä koti- tai riistaeläimille. Säännösten rikkominen on rangaistavaa.

Mitä minä voin tehdä

Koska laji on säädetty haitalliseksi vieraslajiksi, sen maahantuonti, kasvatus, myynti ja muu hallussapito sekä ympäristöön päästäminen on kielletty. 

Ilmoita supikoirahavaintosi vieraslajinisäkkäiden ilmoituslomakkeella.

Supikoiria saa kasvattaa Suomessa edelleen turkistarhausta varten. EU:n komissio on hyväksynyt supikoirien kasvattamisen tähän tarkoitukseen 7.11.2018, ja Etelä-Suomen aluehallintovirasto on myöntänyt kasvattamiseen kansalliset luvat (EU:n vieraslajiasetuksen 9 artikla ja vieraslajilain 7 § )

Kuvauksen laatijat

Katja Holmala ja Kaarina Kauhala,  Luke - päivitetty: 20.9.2017; MMM 2019