Siperiankatka

Siperiankatka on 5–15 mm koon saavuttava pieni äyriäinen. Sen tuntomerkkeihin lukeutuvat mustat munuaisen muotoiset silmät sekä lyhyt otsapiikki. Ensimmäinen tuntosarvipari on pidempi kuin toinen. 5.–7. keskiruumiinjaokkeissa sekä metasomiiteissa ja urosomiiteissa on matalia pyöristyneitä kohoumia selkäpuolella. Pyrstö eli telson muodostuu kahdesta kartiomaisesta lohkosta, joiden välissä on syvä halkeama. Pyrstön kärjessä on piikkimäisiä sukasia ja pitkiä sukasia.

Siperiankatkan alkuperäinen esiintymisalue on Venäjän Siperiassa sijaitsevat Baikal-järvi ja sen lähiympäristön järvet ja joet. Lajia kuitenkin istutettiin 1960- ja 1970-luvuilla alkuperäisalueen ulkopuolelle muihin Venäjän järviin tarkoituksena edistää kalatuotantoa. Istutuksia tehtiin myös Karjalankannakselle, josta siperiankatka kulkeutui 1980-luvun lopulla jokien välityksellä Laatokkaan. 1990-luvulla se päätyi Neva-jokea pitkin Suomenlahden itäisimpään osaan, Nevanlahteen, josta se havaittiin ensimmäisen kerran vuonna 1999. Vain kuudessa vuodessa saapumisensa jälkeen siitä tuli Nevanlahden litoraalivyöhykkeen runsaslukuisin laji.

Ottaen huomioon siperiankatkojen runsauden ja laivaliikenteen vilkkauden Pietarin edustalla, on hyvin todennäköistä, että laji tulee leviämään myös muualle Itämeren vähäsuolaisiin osiin ja mahdollisesti myös sen valuma-alueen makeisiin vesiin. Siperiankatka sietää hyvin rehevöityneitäkin olosuhteita sekä esimerkiksi öljyä ja sellutehtaiden päästöjä. Sen leviämistä rajoittaa kuitenkin veden suolapitoisuus – siperiankatka on havaittu selviävän vain alle 5–7 promillen suolapitoisuudessa ja lisääntymisen onnistuvan vain alle 2 promillen suolapitoisuudessa.

Vaikka siperiankatka on yksi Itä-Euroopan ja Siperian menestyksekkäimmistä levittäytyjistä, sen vaikutuksia ravintoverkossa ei vielä täysin tunneta. Laji käyttää ravintonaan levää, pieniä pohjaeläimiä ja etenkin eläinplanktoniin kuuluvia pieniä äyriäisiä. On arveltu, että siperiankatka voi saalistuksellaan vaikuttaa pohjaeläinten lajimäärään ja runsauteen.

Siperiankatkasta on tullut kaikkein runsaslukuisin laji järvissä, joihin se on onnistunut vakiintumaan. Sen leviäminen uusille alueille on syrjäyttänyt monia alkuperäisiä katkalajeja – esimerkiksi Nevanlahdella ennen yleinen järvikatka (Gammarus lacustris) hävisi paikallisesti kokonaan siperiankatkan saapumisen jälkeen. Siperiankatka on todennäköisesti parempi kilpailija uudessa ympäristössä ja saattaa käyttää ravintonaan toisten katkojen poikasia.

Berezina, N. A. & Panov, V. E. (2004) Distribution, population structure and salinity tolerance of the invasive amphipod Gmelinoides fasciatus (Stebbing) in the Neva Estuary (Gulf of Finland, Baltic Sea). Hydrobiologia, 514: 199–206.

http://nas.er.usgs.gov/queries/FactSheet.aspx?SpeciesID=26