Liejuputkimadot (Marenzelleria)

Liejuputkimadot
(Marenzelleria)

Lajin vakiintuneisuus: Vakiintunut

Kansallisen vieraslajistrategian laji (2012)

Ilmoita havainto

Kuva: Kristensen, Erik, CC-BY-NC-SA-4.0
Liejuputkimadot (Marenzelleria) - Kristensen, Erik, CC-BY-NC-SA-4.0

Havainnot

Ilmoita havainto

Taksonomia

  • Eliökunta (Biota)
    • Aitotumaiset (Eucarya)
      • Eläimet (Animalia)
        • Nivelmadot (Annelida)
          • Monisukasmadot (Polychaeta)
            • Canalipalpata
              • Spionida
                • Spionidae
Kuva: Kristensen, Erik, CC-BY-NC-SA-4.0
Liejuputkimadot (Marenzelleria) - Kristensen, Erik, CC-BY-NC-SA-4.0

Luonnehdinta

Monisukasmatoihin kuuluvia liejuputkimatoja (Marenzelleria spp.) on löytynyt Itämereltä kolme samannäköistä ja samaan sukuun kuuluvaa lajia (M. viridis, M. neglecta ja M. arctia). Näiden lajien erottaminen toisistaan on hyvin hankalaa, ja siihen käytetään yleensä molekyyligeneettisiä tunnistusmenetelmiä. Lajeja käsitelläänkin useimmiten lajiryhmänä.

Liejuputkimadoilla on jaokkeellinen ruumis, jonka jokaisessa jaokkeessa on sivulle sojottavat sukasryhmät. Eläinten päässä on kaksi ohutta pitkää lonkeroa, jotka katkeavat herkästi. Väri voi vaihdella punaisesta vihreään tai ruskeaan. Madot voivat kasvaa yli 10 cm mittaisiksi, mutta useimmiten tavataan muutaman sentin mittaisia tai pienempiä matoja. Varsinkin pienten liejuputkimatoyksilöiden erottaminen muista monisukasmadoista vaatii mikroskopointia.

Alkuperä ja levinneisyys

Kaksi liejuputkimatolajia (M. viridis ja M. neglecta) on kotoisin Pohjois-Amerikasta, minkä vuoksi niitä kutsuttiin aluksi suomenkielisellä nimellä amerikansukasjalkainen. Kolmas laji (M. arctia) on sen sijaan kotoisin arktisilta merialueilta, ilmeisesti Venäjän suurten jokien suualueilta. Liejuputkimato havaittiin ensimmäisen kerran eteläisellä Itämerellä vuonna 1985 ja Suomenlahdella 1990. Nykyään liejuputkimatojen levinneisyys kattaa koko Itämeren, mutta yksittäisillä lajeilla on keskenään osittain erilainen levinneisyys. Eri liejuputkimatolajien tarkkoja esiintymisalueita ei ole kartoitettu tunnistusongelmien vuoksi. Suomen vesiltä löytyy ilmeisesti lajeja M. neglecta ja M. arctia. Itämeren lisäksi liejuputkimatolajeja on löytynyt Euroopassa myös Pohjanmereltä. Liejuputkimadoilla, kuten useimmilla monisukasmadoilla, on vedessä vapaasti uiva toukkavaihe, joka on todennäköisesti levinnyt laivojen painolastivesien mukana. Toukkien avulla liejuputkimadot levittäytyvät myös nopeasti lähialueille. Liejuputkimadot ovat murtovesilajeja, valtamerten rannikoilla ne esiintyvät jokisuistoissa. Ne elävät pehmeillä pohjilla sekä matalissa että syvissä vesissä ja sietävät heikkoja happioloja. Ne kaivautuvat pohjasedimenttiin.

Haitat

Ensimmäisten havaintojen jälkeen liejuputkimadot levittäytyivät hyvin nopeasti koko Itämerelle. Koska ne esiintyvät laajoilla alueilla hyvin runsaina, on pelätty että ne syrjäyttävät Itämeren luontaisia pehmeiden pohjien lajeja. Vahvaa tutkimusnäyttöä tästä ei kuitenkaan ole. Liejuputkimadot kaivautuvat hyvin syvälle pohjasedimenttiin ja muokkaavat sitä samalla. Siitä voi olla sekä hyötyä että haittaa. Ne voivat elää melko huonoissa happiolosuhteissa, missä muut lajit eivät viihdy, ja kaivamiensa käytävien avulla ne hapettavat pohjasedimenttiä; toisaalta pohjan sekoittaminen ja hapettaminen voi saada liikkeelle sinne kerääntyneitä ravinteita ja ympäristömyrkkyjä.

Torjunta

Liejuputkimadoille ei ole torjuntakeinoja.

Lisätiedot

Kuvauksen laatijat

Tarja Katajisto, Maiju Lehtiniemi, Outi Setälä