Isotuomipihlaja

Tämä laji on vieraslaji, jota ei ole säädetty haitalliseksi eli se ei kuulu kansalliseen eikä EU:n haitallisten vieraslajien luetteloon, ja esimerkiksi lajin myynti ja kasvattaminen ovat edelleen sallittuja. Kaikkia vieraslajeja koskee kuitenkin vieraslajilain mukainen ympäristöön päästämisen kielto ja siksi niihin on syytä suhtautua varauksella.

Isotuomipihlaja on ruusukasvien (Rosaceae) heimoon lukeutuva monivuotinen pensas. Laji on hyvin suosittu puutarhakasvi erityisesti aidanne- ja massakasvustoissa. Se leviää kasvullisesti maavarsiensa avulla ja sen juuret ulottuvat syvälle maahan. Kasvia pölyttävät monet erilaiset hyönteiset, etupäässä mehiläiset. Linnut, pienet nisäkkäät ja lajin alkuperäalueella Pohjois-Amerikassa jopa karhut syövät marjoja ja levittävät sen siemeniä.

Alkuperäisellä levinneisyysalueellaan isotuomipihlaja kasvaa pohjoisissa havumetsissä, ruohotasangoilla ja nummilla, kaupunkialueilla sekä lauhkeissa lehti- ja sekametsissä. Sen alkuperäisiä elinympäristöjä ovat kallioiset ja soraiset joenpenkat ja -rinteet, kuivat mäntymetsät, hietikot ja kalkkikivikalliot. Euroopassa isotuomipihlaja kasvaa kuivissa mänty- ja tammimetsissä, pensaikoissa, metsän reunoilla, rannikon ja sisämaan dyyneillä, sekä teiden ja rautateiden varsilla. Suomessa se on kotiutunut metsänreunoihin, kallioille ja avoimiin metsiin, kuten harjuille, joiden hiekkamaassa se voi levitä laajoiksi kasvustoiksi. Isotuomipihlaja kasvaa monenlaisessa maaperässä ja se sietää laajoja maaperän happamuuden vaihteluita. Se vaatii kohtalaisen paljon valoa, mutta voi kasvaa myös varjoisilla paikoilla. Isotuomipihlaja hyötyy maaperän rehevöitymisestä.

Isotuomipihlaja on 2–6 metriä korkea, tiheä- ja pystyhaarainen, monivuotinen pensas. Silmut ovat viininpunaiset. Lehdet ovat 3–6 cm pitkät, sinertävän vihreät, soikeat ja reunoiltaan kevyesti sahalaitaiset. Nuorina ne ovat alapuolelta valkoisen nukkakarvaiset. Touko-heinäkuussa kukkivalla isotuomipihlajalla on valkoiset, pystysuorat ja tiiviit kukkatertut. Sen syötävät marjat ovat sinertävän mustat ja ne kypsyvät heinä-elokuussa. Isotuomipihlaja tuottaa marjoja 3–4 vuoden iästä lähtien ja marjominen voi jatkua vuosikymmenten ajan.

Isotuomipihlajaa ja marjatuomipihlajaa voi olla vaikeaa erottaa toisistaan. Isotuomipihlaja on marjatuomipihlajaa korkeampi ja se tekee juurivesoja. Juurivesat antavat isotuomipihlajalle pensasmaisen vaikutelman, kun taas marjatuomipihlaja on matalammasta varrestaan huolimatta puumaisempi. Isotuomipihlajan lehdet ovat soikeat ja nuorina alapinnoilta nukkakarvaiset, ja niiden pohjasävy on kellertävä. Marjatuomipihlajan lehdet ovat pienemmät ja pyöreähköt, sekä selvästi sahalaitaiset ja kaljut. Niiden pohjasävy on sinertävä. Lisäksi lajien marjoissa on eroa: isotuomipihlajan marjat ovat pienemmät ja miedon makuiset, kun taas marjatuomipihlaja tuottaa suurempia, mehukkaita ja makeita marjoja.

Suomessa isotuomipihlaja on merkittävästi yleisempi ja marjatuomipihlaja vasta melko tuore tulokas puutarhoissa.

Isotuomipihlaja on alun perin kotoisin Pohjois-Amerikasta, jossa sen levinneisyys ulottuu Newfoundlandista länteen Minnesotaan ja Missouriin sekä etelässä Alabamaan ja Etelä-Carolinaan. Isotuomipihlaja on tuotu Eurooppaan koriste- ja puutarhakasviksi. Se kestää hyvin mataliakin lämpötiloja (jopa -40– -50 °C) ja menestyy siten hyvin myös pohjoisessa. Pohjois-Euroopassa se on Suomen lisäksi kotiutunut myös Ruotsiin, Tanskaan, Norjaan, Baltiaan sekä Venäjälle. Muun muassa Norjassa laji on ns. vieraslajien mustalla listalla voimakkaan leviämispotentiaalinsa ja ekologisten haittojensa vuoksi.

Suomessa isotuomipihlaja on havaittu ensimmäisen kerran 1800-luvulla. Lajin todettiin jo 1900-luvun alkupuolella tuottavan siementaimia ja villiytyvän luontoon aina Yli-Torniota myöten. Tällä hetkellä se on yleinen karkulainen etenkin Etelä-Suomessa, mutta kylmänkestävyytensä ansiosta siitä on viljelykarkulaishavaintoja Rovaniemen korkeudelle asti.

Isotuomipihlaja leviää ja lisääntyy tehokkaasti sekä kasvullisesti että siemenestä. Se tuottaa runsaasti marjoja ja siemeniä, jotka lintujen matkassa kulkeutuvat uusille aluelle ja muodostaen uusia esiintymiä luontoon. Isotuomipihlajaa on havaittu myös luonnonsuojelualueilla. Erityisesti hiekkapohjaisessa maassa, kuten harjumetsissä, isotuomipihlaja voi levitä laajoiksi tiheiköiksi vieden elintilaa alkuperäiseltä kasvillisuudelta. Se voi muuttaa kasvillisuusrakennetta ja koko elinympäristöä.

Kotimaisessa tutkimuksessa on todettu eräiden ruusukasvien heimoon kuuluvilla vierasperäisillä pensailla (isotuomipihlaja, kurtturuusu ja pihlaja-angervo) olevan selvä vaikutus niiden alla olevaan kasvillisuuteen: kasvilajien määrä ja sammalpeite olivat vierasperäisten pensaiden alla selvästi alhaisempia kuin alkuperäisten. Toisaalta kariketta oli enemmän vierasperäisten pensaiden alla. Yksi mahdollinen selitys tälle on, että vierasperäisten pensaiden lehtien kemiallinen koostumus on sen verran poikkeava, että hajottajaeliöstömme ei ole niihin sopeutunut.

Lajin viljelystä tulisi vähitellen luopua ja korvata se jollakin muulla kasvilla etenkin julkisissa massaistutuksissa. Isotuomipihlajan torjuntatoimet luonnossa tulisi keskittää ensisijaisesti luonnonsuojelualueille. Myös muiden, talousmetsien ja virkistyskäytössä olevien metsien hoitotoimien yhteydessä isotuomipihlajat suositellaan poistettavaksi kokonaan. Metsänhoitotoimien yhteydessä tehokkainta on kasvin koneellinen poisto juurineen. Sen leviämistä voidaan myös hidastaa katkaisemalla isotuomipihlajan vesat tyvestä. Työ täytyy uusia säännöllisesti, sillä vesominen voi olla voimakasta.

Korvaa isotuomipihlajaistutukset jollakin muulla lajilla. Isotuomipihlajan marjat ovat käyttökelpoisia kerättäväksi ja hyödynnettäväksi - ota ne talteen, jos vain ehdit ennen lintuja.

Suomeksi:

Hämet-Ahti, L. 2003: Koristekasveista rikkakasveiksi - havaintoja Helsingin Torpparinmäestä. Lutukka 19(1):13-19.

Kekki, T. 2009: Viljelykarkulaisia Rovaniemellä. Lutukka 25(4): 113-115.

Ryttäri, T., Väre, H.  2014.  Puuvartiset kasvit vieraslajeina. Sorbifolia 45 (4): 161-174.

Englanniksi:

CABI. Amelanchier spicata

Kabuce, N. & Priede, N. 2010. NOBANIS – Invasive Alien Species Fact Sheet – Amelanchier spicata. 

Lanta, V., Hyvönen, T. & Norrdahl, K. 2013. Non-native and native shrubs have differing impacts on species diversity and composition of associated plant communities. Plant Ecology, vol. 214, no. 12, 2013, pp. 1517–28.