Paimenmatara

Tämä laji on vieraslaji, jota ei ole säädetty haitalliseksi eli se ei kuulu kansalliseen eikä EU:n haitallisten vieraslajien luetteloon, ja esimerkiksi lajin myynti ja kasvattaminen ovat edelleen sallittuja. Kaikkia vieraslajeja koskee kuitenkin vieraslajilain mukainen ympäristöön päästämisen kielto ja siksi niihin on syytä suhtautua varauksella.

Paimenmatara on monivuotinen, 0,3–1,0 metrin korkuiseksi kasvava valkokukkainen matarakasvi. Keltamatara (G. verum) on lajistomme alkuperäinen kasvi, jonka pitäisi ainoana keltakukkaisena mataralajinamme olla helposti tunnistettavissa. Keltamatara on kuitenkin jo pitkään risteytynyt paimenmataran kanssa. Syntynyttä risteymää kutsutaan piennarmataraksi (Galium x pomeranicum)  ja sen haaleankeltaiset muodot on helppo tunnistaa.

Puhtaan keltamataran tuntomerkkeinä pidetään voimakkaan keltaisia tuoksuvia kukkia, kapean neulasmaisia lehtiä ja vain tyvestään nelisärmäistä vartta. Usein populaatioissa on kuitenkin keltaisen eri sävyjä paimenmataran suuntaan tapahtuvan takaisinristeytymisen seurauksena. Niinpä monet yksilöt ja populaatiot ovat asiantuntijallekin vaikeita määrittää, etenkin silloin kun ne ovat tuntomerkeiltään lähellä keltamataraa.

Paimenmatara on kotoisin Euraasiasta. Pohjois-Eurooppaan se on levinnyt ihmisen mukana. Leviäminen Suomeen on tapahtunut heinänsiemenen mukana kaakosta ja idästä. Maassamme se on alkanut yleistyä 1800-luvun lopulla ja nykyään sitä kasvaa Lapissa asti. Eteläisessä ja itäisessä Suomessa paimenmatara on erittäin yleinen ja runsaana sitä tavataan Oulun korkeudelle asti. Kasvusijaa se on vallannut itselleen ketojen ja niittyjen lisäksi tien- ja radanvarsilta, pientareilta, nurmikoilta, kallioilta sekä myös metsistä.

Piennarmataraa esiintyy paitsi molempien kantalajiensa seurassa, niin myös itsenäisesti. Sitä kasvaa yleisenä Etelä-Suomessa ja havaintoja siitä on aina Lappia myöten. Usein risteymäpopulaatioita ilmoitetaan aitoina keltamataroina.

Piennarmatara takaisinristeytyy vain paimenmataran kanssa, jolloin keltamataran ominaisuudet häviävät vähitellen. Paimenmatara on myös parempi kilpailija kuin pienempikokoinen keltamatara ja se on myös hyötynyt rehevöitymisestä. Puhdas keltamatara onkin suurimmasta osasta Manner-Suomea nykyisin jo hävinnyt tai häviämässä ja se luokitellaan uhanalaisuudeltaan vaarantuneeksi. Aitoa keltamataraa on vielä jäljellä lähinnä saaristossa niillä alueilla, joilla paimen- tai piennarmataraa ei kasva. Etenkin ulkosaariston nummilla, kallioilla ja hiekkarannoilla keltamatara on vielä saanut kasvaa rauhassa ilman risteytymisuhkaa.

Manner-Suomessa paimen- ja piennarmatarasta on jo mahdotonta päästä enää eroon. Sen sijaan ulkosaaristossa tulisi kiinnittää erityistä huomiota sinne leviäviin paimen- ja piennarmataraesiintymiin, jotka tulee hävittää heti havaittaessa. Näiden tulokasmataroiden leviäminen ulkosaaristoon lienee vielä mahdollista estää, tai ainakin sitä voidaan hidastaa.

Jalas, J. 1980: Galium verum - keltamatara ja Galium album - paimenmatara. Teoksessa: Jalas, J. (toim.). Suuri Kasvikirja III. S. 620-625. Otava, Helsinki.

Ryttäri, T. & Väre, H. 2012: Keltamatara - Galium verum. Teoksessa: Ryttäri, T., Kalliovirta, M. & Lampinen, R. (toim.). Suomen uhanalaiset kasvit. S. 190-192. Tammi, Helsinki.