Täpläapinankukka (Erythranthe guttata)

Täpläapinankukka
(Erythranthe guttata)

Lajin vakiintuneisuus: Vakiintunut

Uusi vieraslaji

Ilmoita havainto

Kuva: The Marmot, CC-BY-4.0
Täpläapinankukka (Erythranthe guttata) - The Marmot, CC-BY-4.0

Havainnot

Ilmoita havainto

Taksonomia

  • Eliökunta (Biota)
    • Aitotumaiset (Eucarya)
      • Kasvit (Plantae)
        • Viridiplantae
          • Versokasvit (Streptophyta)
            • Embryophyta
              • Putkilokasvit (Tracheophyta)
                • Spermatophytina
                  • Koppisiemeniset (Magnoliopsida)
                    • Lamiales
                      • Apinankukkakasvit (Phrymaceae)
                        • Apinankukat (Erythranthe)
Kuva: Franco Folini, CC-BY-SA-4.0
Täpläapinankukka (Erythranthe guttata) - Franco Folini, CC-BY-SA-4.0

Luonnehdinta

Täpläapinankukka on 20–40 cm korkea monivuotinen ruoho, joka voi juurakollaan ja pintarönsyillään levittäytyä laajoiksi tai pitkiksi kasvustoiksi. Myös yksivuotinen muoto tunnetaan. Lajin puikeat – lähes pyöreät, tylpät, nirhalaitaiset, jokseenkin kaljut lehdet sijaitsevat vastakkain. Koreat, jopa suhteettoman suuriksi luonnehditut kukat muodostavat nystykarvaisen, harsun latvatertun. Kukkien 3–4 cm pitkä teriö on kaksihuulinen ja kirkkaankeltainen sekä keskeltä punatäpläinen ja karvainen. Ylähuuli on kaksiliuskainen ja alahuuli kolmiliuskainen. Kaareva alahuuli ja sen pullistumat lähes sulkevat teriön nielun. Kukinnan jälkeen liereän kellomainen, siipisärmäinen verhiö pitenee, paisuu ja lähes sulkeutuu alempien hampaidensa kääntyessä ylöspäisiksi. Sinne jää paperimaisen rakon suojaan kasvin hedelmä eli kaksilokeroinen, selkäluomainen (emilehtien keskisuonia pitkin avautuva), monisiemeninen kota. Kukinta ajoittuu Suomessa heinä- ja elokuuhun. – Kaikkiaan täpläapinankukka on niin omaperäisen näköinen, että sitä tuskin voi sekoittaa muihin kasveihin kuin oman sukunsa toisiin jäseniin, joista Suomessa viljellään koristeeksi ainakin kuutta lajia.

Alkuperä ja levinneisyys

Täpläapinankukka on kotoisin Pohjois-Amerikan länsiosista, tarkemmin sanottuna alueelta, joka ulottuu Alaskasta Kanadan läntisten provinssien ja USA:n läntisten osavaltioiden kautta Meksikon luoteiseen osavaltioon Sonoraan. Tuolla tuhansia kilometrejä pitkällä vyöhykkeellä laji kasvaa luontaisesti Tyynenmeren rantamailta yli kolmen kilometrin korkeudelle vuoristoihin virtavesien partailla ja tihkupinnoilla sekä joskus jopa kelluslehtisenä vedessä. Vastaavanlaisille viljaville ja ainakin ajoittain tulviville kosteikoille ja märkäpaikoille täpläapinankukka on asettunut vieraslajina ainakin Kanadan ja USA:n itäosissa, Euroopassa, Tasmaniassa ja Uudessa Seelannissa, tosin enimmäkseen ihmisen toimien – laidunnus mukaan lukien – muutoin sulkeutuneeseen kasvillisuuteen aiheuttamiin aukkoihin.

Eurooppaan täpläapinankukka tuotiin koristekasviksi viimeistään 1800-luvun alussa. Varhaisimmat havainnot eurooppalaiseen luontoon karkaamisesta lienevät Brittein saarilta ja lounaisesta Puolasta vuodelta 1824. Nyt laji on helposti nähtävissä valtaosassa Brittein saarten luontoa Kanaalisaarilta Shetlandin saarille ja Puolassa on karkulaisesiintymiä runsaasti niin lounais- kuin luoteisosissa ja hajallisemmin niistä itään – ja esiintymien määrät ovat kummallakin alueella kasvaneet hurjasti viime vuosikymmeninä. Tosin Brittein saarten tiedoista jonkinmoinen osa näyttää kuuluvan täpläapinankukan ja suvun muiden lajien risteymille. Belgiassa laji tavattiin luontoon vakiintuneena ensi kerran vasta 1953. Kuitenkin voimakas yleistyminen pääsi siellä vauhtiin vasta 2000-luvulla, niin kuin myös naapurimaassa Hollannissa, josta laji kyllä mainitaan tavatun (satunnaisena?) karkulaisena ensimmäisen kerran jo 1836. Nyt täpläapinankukka on jo laajalti yleinen Belgiassa ja Hollannissa; jälkimmäisessä neliökilometrin kokoisten läsnäoloruutujen lukumäärä on kasvanut 2000–2018 131:stä lähes kuuteen sataan. Muiden kuin jo mainittujen Euroopan maiden luonnossa lajin läsnäolo on lyhyesti tällainen: yleinen Itävallassa ja Saksassa (vuodesta 1830, edelleen yleistymässä); paikoittain Liettuassa (vuodesta 1900), Norjassa (vuodesta 1863; Ruijan Kautokeinoon asti pohjoiseen), Ranskassa, Sveitsissä, Tanskassa (vuodesta 1855; ml. Färsaaret) ja Tšekissä; harvinainen Bulgariassa, Italiassa, Latviassa, Romaniassa (vuodesta 1885), Ruotsissa (vuodesta 1846, nyt Norrbotteniin asti pohjoiseen), Slovakiassa (1885 alkaen), Suomessa (1840-luvulta alkaen), Unkarissa (vuodesta 1994) ja Virossa (vuodesta 1901). Myös Kroatiasta, Moldovasta, Sloveniasta, Ukrainasta (vuodesta 1847), Valko-Venäjältä ja Venäjältä täpläapinankukka on ilmoitettu luonnonvaraisena, mutta tietojen tarkentaminen on hankalaa. Nykyisin Venäjään kuuluvassa Laatokan Karjalan Jaakkimassa täpläapinankukka kasvoi Suomessa säilyneiden herbaarionäytteiden mukaan jokivarressa vuosina 1881‒1925. Täpläapinankukka on ilmoitettu myös Islannista, jopa haittalajina, mutta todellisuudessa siellä on kyseessä kelta-apinankukka (Erythranthe lutea).

 

Loistavankeltaiset kukat houkuttavat mehiläisiä ja kimalaisia pölyttäjiksi, mutta tarvittaessa huomattavakin osa siementuotosta voi olla itsepölytyksen tulosta. Siemenellisen lisääntymisen ja siihen liittyvän siementen lintujen ja nisäkkäiden matkassa kulkeutumisen ohella versonkappaleina vesitse leviämisellä on tärkeä merkityksensä kasvusijojen säilyttämisessä ja uusien saavuttamisessa.

Levinneisyys Suomessa

Suomessa täpläapinankukka on dokumentoidusti tavattu luonnonvaraisena Hangosta Enontekiölle liki 50 paikalta, suuressa osassa niistä niukkana ja pienellä alalla, pienemmässä osassa hyvinkin runsaana ja joskus laajalla alueella. Varhaisimmat havainnot luonnonvaraistumisesta tehtiin Inkoon Fagervikin ruukkimiljöössä 1840-luvulla ruukinpatruuna Eduard Hisingerin toimesta. Hänen mukaansa lajia ei oltu varta vasten tuotu alueelle, joten siellä saattaa olla kyse ulkolaisten kasvien mukana tahattomasti kulkeutumisesta. Täpläapinankukka kuuluu edelleen tuon arvokkaan kulttuuriympäristön kasvistoon. Hisinger mainitsi 1850-luvulla lajin kasvaneen myös Björkbodan ruukin luona Kemiössä, ja Euran Kauttuan ruukin tuntumassa täpläapinankukka on nähty ainakin 1906–1999. Rautaruukkien lisäksi maatalouskouluilla on ollut osuutensa apinankukan Suomeen tulemiseen. Virolahden Harjun koulutilan läheisyydestä on lajista näytteitä aikaväliltä 1869–1975, ja Tammelan Mustialan maanviljelyskoulun liepeiden esiintymästä puolestaan on näytteitä vuodesta 1877 vuoteen 1990, mutta voi laji siellä vieläkin olla tallella. Helsingissä Viikin Latokartanon luona täpläapinankukka kasvoi ainakin 1873–1957 lähteikössä, joka vähitellen hävisi rautatien ja valtateiden rakentamisen alle. Fagervikin tapaukseen rinnastuen Latokartanon 1800-luvun omistajat olivat kertoneet, ettei lajia heidän aikanaan ollut kartanossa viljelty.

Vihdin Selkissä täpläapinankukka havaittiin 1996 parinsadan metrin matkalla valtatien raviojassa runsaana; ainakin vielä 2003 esiintymä oli vielä yhtä vauras. Vaikuttaa siltä, että tuolle paikalle laji on saapunut tienluiskanurmetukseen käytetyn siemenseoksen tarkoittamattomana osakkaana, mihin viittaa myös lähistöllä saman tien ojassa kasvava niin ikään pohjoisamerikkalainen vieras miekkavihvilä (Juncus ensifolius). Samalla tavalla täpläapinankukka on voinut asettua Satakunnan Yläneellä valtatien ojaan, jossa se havaittiin 1981 ja eleli ainakin vielä vuonna 2004.

Etelän rintamaita pohjoisempaa on tietoja täpläapinankukan pitkäaikaisesta säilymisestä vain Kuopion keskustan pohjoislaidalta. Siellä laji kasvoi 1910–1939 keskittyen yhä osittain säilyneen Maljapuron tuntumaan. Kasvin mahdolliseen alkuperään siellä vihjaa erään näytteen paikanmääre ”kasvitarhan joki”.

Napapiirin pohjoispuolelta täpläapinankukka on Suomessa tullut luonnonvaraistuneena tietoon vasta hiljattain. Kolarin Rautuojan tienposken sammaleisen purovarren niukahko esiintymä kaukana asumuksista on tunnettu vuodesta 1986 ja lienee yhä tallella. Yllästunturin Kahvikeitaan esiintymä tuli botanistien tietoon samoihin aikoihin, mutta sen luonteesta ja mahdollisesta säilymisestä ei ole ajankohtaisia tietoja. Joskus 1980-luvulla huomattiin täpläapinankukan kasavavan hiukan napapiirin pohjoispuolella Rovaniemen lentokentän lähellä lähteisessä maantienojassa. Erityisen lajia koskevan sanomalehtikyselyn tuloksena selvisi, että esiintymä on lähtöisin läheisen rivitalon kukkapenkistä. Sen sijaan liki kolme peninkulmaa pohjoisempana Rovaniemellä Vuorsamonselän tuntuman lähteikössä runsaana elelevä esiintymä, joka putkahti tietoisuuteen vasta 2011, on huomattavan kaukana asutuksesta sijaitsevana alkuperältään arvoituksellinen. On uumoiltu, että esiintymä olisi syntynyt lintujen mukana ehkä peräti Norjasta saakka levinneistä siemen

Haitat

Havainnot täpläapinankukan vaikutuksista luontaiseen kosteikkokasvillisuuteen ovat jossain määrin ristiriitaisia. Skotlannissa tehdyt tutkimukset osoittavat, että laji voi tunkeilullaan aiheuttaa lajirikkauden alenemaa, kun taas Tšekissä toteutettu tutkimus päätyi toteamaan tuollaisen olevan ”hyvin epätodennäköistä”. Joka tapauksessa vaikuttaa olevan niin, että ainakin Keski-Euroopan tasalla apinankukka kilpailee vallitsevasti yleisten pioneeri- ja joutomaakasvien kanssa asuttaessaan tulvien tai ihmisen aiheuttamia aukkopaikkoja, jotka vahvemmat kasvit pian valtaavat. Täten apinankukka vain harvoin ahdistaisi suojelumielessä merkittäviä alkuperäiskasveja. Typenotossa laji on ainakin joitakin seuralaisiaan tehokkaampi, mikä voisi johtaa seuralaisten heikkenemiseen ja senkin myötä vähemmälle jäämiseen kilpailussa pölyttäjistä. Apinankukan kukathan ovat tietysti tässä kilpailussa vallan eteviä houkuttimia, mutta eivät ne kuitenkaan näytä vähentävän pölyttäjävierailuja naapurikasveissa. Kuivatusojissa täpläapinankukka saattaa hidastaa virtaamaa.

Belgiassa, Britanniassa, Hollannissa ja Irlannissa on tehty täpläapinankukasta tai sen lähisukulaisista viralliset riskianalyysit. Ne sijoittivat kohdekasvinsa luokkiin alhainen riski tai tarkkailtava. Eräät epävirallisemmat Euroopan maiden arviot tai ehdotukset ovat päätyneet jokseenkin samaan, mutta Latviassa ja Puolassa lajia pidetään haitallisena. Islannissa täpläapinankukan sukulainen kelta-apinankukka on katsottu haitalliseksi vieraslajiksi, ja Norjassa itse täpläapinankukka on luokiteltu korkean riskin vieraslajiksi.

Suomessa täpläapinankukka on siis kasvanut useassa paikassa hyvinkin pitkään, mutta mitään haittaa siitä ei tiettävästi ole ollut. Huolestuttavana on kuitenkin pidettävä sitä, että hiljattain lajin esiintymiä on ilmaantunut jopa luonnontilaisille kosteikoille Suomen Lapissa, missä lähteiköt ja virtavesien tulvarannat vaikuttavat erityisen otollisilta kohteilta lajille ja missä se jo on osoittanut olevansa myös ilmastollisesti kestävä. Siellä on myös runsaasti virtavesiä leviämisväyliksi sekä vesilintuja ja poroja siementen levittäjiksi ynnä sammaleisia hetteikköjä, joiden syleilyssä on oivia sijoja lajin siemenpankille. Esiintymiä on siellä vasta niukasti, mutta jos ne tuottavat tai muutoin syntyy kylliksi lisäesiintymiä, saattaa laji saavuttaa voiman yltyä haitalliseksi avoimien kosteikkojen ilmeen muuttajana ja niukentamalla niiden luontaisia pikkukasveja (mm. hetekaali, lapin- ja pohjanleinikki, lapinlinnunsilmä, lettotähtimö, suomentähtimö, turjan- ja vuorolehtihorsma, vesihilpi).

Torjunta

Täpläapinankukan leviämistä ja yleistymistä voi parhaiten torjua sen viljelyä vähentämällä. Tärkeintä tämä olisi lajille sopivien luonnontilaisten kosteikkojen lähellä, Suomessa varsinkin pohjoisessa.

Niittäminen tai kitkeminen ennen siementen kypsymistä voi tulla kyseeseen täpläapinankukan torjumisessa, mutta laajoissa esiintymissä niiden toteutus voi olla hankalaa. Sitä paitsi ne voivat aiheuttaa (ainakin imupumpun puuttuessa) kasvullista leviämistä versonkappaleiden karatessa virran vietäviksi ja siementen siirtyessä välineiden tai torjujien muassa muualle sekä vakavasti vahingoittaa kasvuympäristöä. Ihmisen jo muutenkin kovin muuntamissa paikoissa torjuntakeinoksi sopii paikan umpeenkasvun keinollinen edistäminen lähinnä kuivattamalla, koska apinankukka on varsin heikko kilpailija, mutta tällaista ei tietenkään sovi mennä toteuttamaan esimerkiksi lähteiköissä. Virtavesien varsilla torjunta on tietysti syytä aloittaa ylimmistä esiintymistä.

Käyttökelpoisia kemiallisia tai biologisia torjuntamenetelmiä ei liene olemassa.

Suomesta tulee hävittää ainakin napapiirin pohjoispuoliset luonnonvaraiset esiintymät, jotta ne eivät voi toimia uusien esiintymien lähteinä tai laajentua hallitsemattomiksi. Jonkinlainen seuranta ja raportointi mahdollisten uusien esiintymien tietoon tulemiseksi tarvitaan. Näin näyttävän kasvin kohdalla siihen voi hyvin osallistuttaa myös suuren yleisön. On myös syytä harkita lajin käyttökieltoa ainakin napapiirin pohjoispuolella.

Lisätiedot

Arathi, H.S. & Kelly, J.K. 2004: Corolla morphology facilitates both autogamy and bumblebee pollination in Mimulus guttatus. – Int. J. Pl. Sci. 165: 1039–1045.

Dole, J.A. 1992: Reproductive assurance mechanisms in three taxa of the Mimulus guttatus complex (Scrophulariaceae). – Amer. J. Bot. 79: 650–659.

Hejda, M. & Pyšek, P. 2008: Estimating the community-level impact of the riparan alien species Mimulus guttatus by using a replicated BACI field experiment. – In: Rabitsch, W., Essl, F. & Klingenstein, F. (Eds.): Biological Invasions – from Ecology to Conservation. NEOBIOTA 7: 250–257.

Kekki, T. 2013: Evakko, ruotsin roska, lapin orvokki ja pusu – täpläapinankukka pohjoisessa. Lutukka 29: 3–7.

van Kleunen, M. & Fischer, M. 2008: Adaptive rather than non-adaptive evolution of Mimulus guttatus in its invasive range. – Basic Appl. Ecol. 9: 213–223.

Koopman, K.R., Beringen, R., Collas, F.P.L., Matthews, J., Odé, B., Pot, R., Sparrius, L.B., van Valkenburg, J.L.C.H., Verbrugge, L.N.H. & Leuven, R.S.E.W. 2012: Knowledge document for risk analysis of the non-native Monkeyflower (Mimulus guttatus) in the Netherlands. – Reports Environmental Science nr. 415. Department of Environmental Science, Faculty of Science, Institute for Water and Wetland Research, Radboud University Nijmegen.

Nielsen, C., Heimes, C. & Kollmann, J. 2008: Little evidence for negative effects of an invasive alien plant on pollinator services. – Biol. Invasions 10: 1353‒1363.

Simón-Porcar, V.I., Silva, J.L., Meeus, S., Higgins, J.D. & Vallejo-Marín, M. 2017: Recent autopolyploidization in a naturalized population of Mimulus guttatus (Phrymaceae). – Bot. J. Linn. Soc. 185: 189–207.

Truscott, A.-M., Palmer, S.C.F., Soulsby, C. & Hulme, P.E. 2008: Assessing the vulnerability of riparian vegetation to invasion by Mimulus guttatus: relative importance of biotic and abiotic variables in determining species occurrence and abundance. – Diversity Distributions 14: 412–421.

Truscott, A.-M., Palmer, S.C.F., Westaway, S. & Hulme, P.E. 2008: Consequences of invasion by the alien plant Mimulus guttatus on the species composition and soil properties of riparian plant communities in Scotland. – Perspect. Plant Ecol. Evol. Systematics 10: 231–240.

Truscott, A.-M., Soulsby, C., Palmer, S.C.F., Newell, L. & Hulme, P.E. 2006: The dispersal characteristics of the invasive plant Mimulus guttatus and the ecological significance of increased occurrence of high‐flow events. – J. Ecol. 94: 1080–1091.

Vallejo-Marín, M. 2012: Mimulus peregrinus (Phrymaceae): A new British allopolyploid species. – PhytoKeys 14: 1–14.

Waser, N.M., Vickery, R.K. Jr. & Price, M.V. 1982: Patterns of seed dispersal and population differentiation in Mimulus guttatus. – Evolution 36: 753–761.

Kuvauksen laatijat

Arto Kurtto (Luomus) 2018