Jättituija

Tuijat ovat ainavihantia, yksikotisia puita tai pensaita. Suomessa viljellään yleisimmin kanadantuijaa (Thuja occidentalis) ja sen eri muotoja. Jättituija on keskimäärin 5-15 metriseksi kasvava puu, mutta sen vanhat yksilöt suotuisimmilla alueilla voivat kasvaa jopa 70-metrisiksi. Jättituijan erottaa kanadantuijasta lehtien perusteella. Jättituijan lehdet ovat päältä kiiltäviä ja alta heikosti valkokuvioisia, niiden öljyrakkulat ovat pieniä tai puuttuvat kokonaan. Kanadantuijan lehdet ovat päältä himmeitä ja alta vihreitä, niissä on isot öljyrakkulat.

Alkuperäalueellaan Pohjois-Amerikassa jättituija kasvaa tuoreissa ja keski- tai runsasravinteisissa metsissä sekä jokivarsilla ja tulvametsissä. Sitä pidetään mereisenä tai lievästi mereisenä lajina.

Jättituija on kotoisin Pohjois-Amerikasta, jossa se kasvaa Kalifornian pohjoisosista aina Brittiläisen Kolumbiaan ja Alaskan eteläosiin asti. Laji tuotiin ensimmäisen kerran Eurooppaan, Iso-Britanniaan, vuonna 1853. Suomeen, viipurilaiseen taimitarhaan, se tuotiin 1870-luvulla.

Jättituija on Suomessa kanadantuijaa selvästi harvemmin käytetty koristepuu. Sitä ei varsinkaan aiemmin ole pidetty erityisen kestävänä ja esim. Metsäntutkimuslaitos mainitsee pakkastuhojen vaurioittaneen jättituijaviljelmiä pahoin. Silti esim. Tammisaaren Solbölessä ja Hämeenlinnan Aulangolla sen mainitaan tuottavan siemeniä ja taimia. Mereisenä lajina jättituija on kuitenkin viihtynyt erinomaisen hyvin Salon Särkisalossa sijaitsevalla Petun saarella, jonne jättituijaa istutettiin 1920-30 -luvuilla. Saaren esiintymissä on nykyisin puolitoistatuhatta jättituijayksilöä, joista suurin osa on nuoria (läpimitaltaan alle 5 cm) yksilöitä. Ikä- ja kokojakauman perusteella esiintymä on selvässä kasvussa.

Särkisalon Petun saaren kaksi jättituijaesiintymää ovat hyvin elinvoimaisia ja kasvussa. Esiintymät ovat purovarsilehdossa, lehtomaisella ja tuoreella kankaalla sekä tervaleppäkorvessa, osin myös tienvarressa ja kuivalla kankaalla. Aluskasvillisuus näillä paikoilla on jättituijien varjostuksen takia hyvin vähäistä, etupäässä käenkaalia ja metsänpohjan sammalia. Jättituija on selvästi osoittanut lisääntymis- ja leviämiskykynsä ainakin lauhkeammilla, mereisillä alueilla ja on mahdollista, että ilmaston muuttuminen parantaa vielä sen leviämiskykyä.

Puuvartisena kasvina jättituijakin on pitkäikäinen. Se alkaa tuottaa käpyjä ja siemeniä alle 20 vuoden ikäisenä. Viimeistään tässä vaiheessa siementaimien syntyä on syytä ryhtyä seuraamaan ja tarvittaessa kitkemään pois. Emopuut kaatamalla siementuotto on helppo estää.

Tarkkaile jättituijaistutustasi ja puutu tilanteeseen, jos huomaat tuijantaimien leviävän ympäristöön.

Hämet-Ahti, L., Palmén, A., Alanko, P. & Tigerstedt, P.M.A. 1992. Suomen puu- ja pensaskasvio. 2. uudistettu painos. 373 s. Dendrologian Seura, Helsinki.

Kunttu, P. 2015.  Jättituija on levinnyt luontoon toistaiseksi vain arboretumeista. Lutukka 31, s. 117-118.

Kunttu, P. 2020. Uusia havaintoja jättituijan esiintymisestä metsäympäristössä. (New records of Thuja plicata, in forest habitats in Southern Finland.) — Sorbifolia 51(1): 13–16.

Kunttu, P. & Kunttu, S. 2013. Tuleeko jättituijasta haitallinen vieraslaji? Särkisalon Petun tapaus. Lutukka 29(2): 51-54.

Ryttäri, T., Väre, H.  2014.  Puuvartiset kasvit vieraslajeina = Abstract: The invasive woody species in Finland. Sorbifolia 45 (4): 161-174.

http://www.metla.fi/metinfo/puulajit/lajikuvaukset/lajisivu-thuja-plicata.htm