Suistokatka

Tämä laji on vieraslaji, jota ei ole säädetty haitalliseksi eli se ei kuulu kansalliseen eikä EU:n haitallisten vieraslajien luetteloon. Kaikkia vieraslajeja koskee kuitenkin vieraslajilain mukainen ympäristöön päästämisen kielto, ja siksi niihin on syytä suhtautua varauksella.

Murtovesissä elävä, katkoihin kuuluva suistokatka Melita nitida on kotoisin Pohjois-Amerikan Atlantin puoleiselta rannikolta. Laji on pohjoiselle Itämerelle uusi vieraslaji, joka löytyi Vuosaaren sataman vieraslajiseurantanäytteistä vuonna 2024. Aiemmin laji on Euroopassa levittäytynyt useille murtovesilahdille ja kanaviin Belgian, Hollannin, Ranskan ja Saksan rannikoilla.

Väriltään vaalean harmahtavan suistokatkan koiraat voivat olla 13 mm, naaraat enintään 9 mm pitkiä. Selkäpuolen kilvissä on päällä ja takakulmissa tummaa pigmenttiä ja elävillä yksilöillä on päässä punainen täplä. Lajilla on meillä runsaslukuisista, meressä elävistä Gammarus-suvun leväkatkoista poiketen pieni ja pyöreähkö silmä. Leväkatkojen silmä on pitkänomainen, munuaisen muotoinen. 

Lajin tunnistamiseksi varmuudella sen tuntomerkkejä tulee tarkastella mikroskoopin alla. Suistokatkojen, etenkin koiraiden, tuntosarvet eli antennat ovat hyvin pitkät ja hoikat ja ylempi pari on alempaa pidempi. Ylemmän tuntosarviparin (I antennat) ensimmäiset 3 jaoketta ovat pitkät ja kapeat, joista uloimman (III jaokkeen) tyveen kiinnittynyt biflagellum on hyvin lyhyt, vain 3-jaokkeinen. Alemman (II) tuntosarviparin tiheäjaokkeinen, siimamainen kärkiosa on tuuheakarvainen muistuttaen pulloharjaa. Karvat ovat jäykkiä ja suoria. Koiraan etupään suurten syömäraajojen, gnathopodien, (etenkin gnatohopodi II) kärkijaoke on suuri ja tiheän karvoituksen reunustama. Naaraalla sama jaoke on pienempi, mutta suhteessa suuri sekin. 

Laji sekoitetaan tai on aiemmin sekoitettu Melita palmataan, jonka kanssa se esiintyy Länsi-Euroopan rannikolla paikoin rinnakkain. Tärkeä erottava piirre on suistokatkan takaruumiin viimeisen kolmen jaokkeen eli urosomisegmenttien selkäpuolen lyhyet okat. Suistokatkalta okat puuttuvat I ja III segmentistä, mutta keskimmäisessä, II segmentissä okia on useita ryhmässä lähekkäin. Sen sijaan M. palmatan urosomisegmentti I:ssä on yksi suuri oka ja segmentti II:ssa kaksi pienempää okaa. Melita-suvun lajit eroavat urosomisegmenttien selkäpuolen okien suhteen mm. leväkatkojen (Gammarus-suvun) lajeista, joilla on okia ja osalla niiden lisäksi myös karvoja kaikissa 3 urosomisegmentissä, tai osasta muista katkoista, joilta okat tai karvat puuttuvat urosomisegmenteistä. 

Suistokatka on kotoisin Pohjois-Amerikan Atlantin rannikolta ja Meksikonlahdelta. Euroopassa se on havaittu ensi kerran vuonna 1996. Laji on asettunut 2000-luvulla useille murtovesilahdille, satamiin ja kanaviin Belgian, Hollannin, Ranskan ja Saksan rannikoilla. Lähimmät havainnot ovat Puolan Gdanskinlahdelta (vuodelta 2014) ja Tanskan salmista. Pohjoisen Itämeren ensimmäiset havainnot tehtiin vuonna 2024.  Syyskuussa Vuosaaren sataman vieraslajiseurannan näytteistä löytyi kolme aikuista yksilöä. Lajia ei ole toistaiseksi tavattu muualla Suomen merialueella. Suistokatka on todennäköisesti levinnyt laivojen painolastivesissä Atlantin yli Pohjois-Euroopan länsirannikolle ja sittemmin Itämereen Tanskan salmien ja kanaalien kautta. Valtameret muodostavat murtovesilajeille luonnollisen leviämisesteen. Sopivissa murtovesiympäristöissä, kuten Itämeressä, lisääntyminen on mahdollista ja niissä laji pystyy levittäytymään itsenäisestikin.

Lajin arvellaan kilpailevan alkuperäisten katkojen ja muiden selkärangattomien lajien kanssa, mutta asiasta ei ole juurikaan tutkimustuloksia. Laji saattaa syrjäyttää kilpailullaan muita lajeja ja vähentää lajistollista monimuotoisuutta.

Uusien mereisten vieraslajien saapumista voidaan ehkäistä käsittelemällä laivojen painolastivedet asianmukaisesti sekä poistamalla laivojen tai veneiden ulkopintaan kiinnittyviä lajeja mekaanisesti tai erilaisin torjunta-ainein tai kuivattamalla veneiden pohjat ja muu välineistö riittävän pitkään ennen vesistöstä toiseen siirtymistä. Jo leviämään päässeitä lajeja on mahdotonta poistaa merestä. Suistokatka tulee toimeen vedenlaadultaan heikentyneissäkin vesistöissä, kuten monet muutkin vieraslajit. Luontaisten lajien selviämistä voidaan edesauttaa vähentämällä vesistökuormitusta ja parantamalla vesien tilaa, jolloin lajien on helpompi selvitä myös suistokatkan asuttamissa vesistöissä.

Suistokatkasta kaivataan havaintoja sen levinneisyyden ja runsauden kartoittamiseksi. Sitä voi etsiä haavimalla, seulomalla merenrantojen pohja-ainesta tai rihmaleviä tai pyytämällä esimerkiksi vieraslajiseurannassa käytössä olevilla elinympäristömerroilla. Katkat kannattaa valokuvata mahdollisimman läheltä, mielellään vedessä, ottaa mahdollisuuksien mukaan näytteitä talteen ja ilmoittaa löydöistä tai epäillyistä havainnoista vieraslajit.fi-sivustolla tai iNaturalist-sovelluksessa. Rannikon matalissa vesissä esiintyy monia muitakin katkalajeja, joista leväkatkat ovat yleisimpiä.

Suistokatka on lämpötilan ja suolaisuuden suhteen sopeutuvainen murtovesilaji, joka elää alkuperäisellä esiintymisalueellaan murtovesilahdilla ja jokisuistoissa. Se elää normaalisti suolaisuudeltaan 3-20 ‰ murtovesissä, mutta saattaa esiintyä jopa 30 ‰ suolaisuudessa. Laji elää monenlaisilla matalilla pohjilla. Sitä tavataan Euroopassa pehmeillä savi- tai liejupohjilla vuorovesirannoilla ja kanaaleissa, samoin kuin erilaisilla kovilla pohjilla, soran tai muun karkean aineksen seassa, erilaisten rakenteiden suojissa ja pinnoille kiinnittyneiden lajien, kuten sinisimpukoiden, ostereiden ja merirokkojen, sekä suolilevän ja muiden rihmalevien seassa. 

Suistokatka esiintyy paikoin Pohjanmerellä, Euroopan länsirannikolla ja Tanskan salmissa yhdessä alkuperäislajistoon kuuluvan lähisukulaisensa Melita palmatan kanssa. Suistokatka viihtyy alhaisemmassa suolapitoisuudessa ja rehevämmillä pohjilla kuin herkempi M. palmata. Suistokatka käyttää leviä ja hajoavaa orgaanista ainesta ravinnokseen, ja se on kalojen ja lintujen ravintokohde. Lajin ekologiaa ei tunneta kovinkaan hyvin sen uusilla esiintymisalueilla.

Normant-Saremba, M., Marszewska, L., Kerckhof, F. 2017. First record of the North American amphipod Melita nitida Smith, 1873 in Polish coastal waters. Oceanological and Hydrobiological Studies 46 (1):108-115.

Melita nitida. Invasions.si.edu/nemesis/species_summary/93812 [viitattu 14.4.2025].

Melita nitida (S.I.Smith, 1873) in GBIF Secretariat.2023. GBIF Backbone Taxonomy. Checklist dataset. Melita nitida S.I.Smith, 1873.