Siperiankatka

Tämä laji on vieraslaji, jota ei ole säädetty haitalliseksi eli se ei kuulu kansalliseen eikä EU:n haitallisten vieraslajien luetteloon, ja esimerkiksi lajin myynti ja kasvattaminen ovat edelleen sallittuja. Kaikkia vieraslajeja koskee kuitenkin vieraslajilain mukainen ympäristöön päästämisen kielto ja siksi niihin on syytä suhtautua varauksella.

Siperiankatka on Siperian Baikaljärvestä Luoteis-Venäjälle siirretty ja siellä yleistynyt rantavyöhykkeen äyriäinen. Se on katkaksi pienikokoinen, 5–15 mm:n mittainen, käyräselkäinen ja väriltään harmaanvihertävä tai -ruskea eläin, jossa voi havaita heikkoa poikkiraidoitusta. Silmät ovat soikeat ja eläimen kokoon nähden suuret.  Eläimen ruumis ei ole aivan sileä (toisin kuin järvi- tai purokatkalla) vaan keski- ja takaruumiin jaokkeissa on  matalia pyöristyneitä kohoumia selkäpuolella. Tuntosarvet ovat suhteellisen lyhyet, noin neljänneksen ruumiin pituudesta. Jalat ovat muihin sisävesien katkoihin nähden suhteellisen tanakat, ikään kuin tarttumiseen soveltuvat. Pyrstön päättävä telson muodostuu kahdesta kartiomaisesta lohkosta, joiden välissä on syvä halkio. Pyrstön kärjessä on piikkimäisiä sukasia ja pitkiä sukasia.

Siperiankatkan alkuperäinen esiintymisalue on Venäjän Siperiassa sijaitseva Baikaljärvi ja sen lähiympäristön järvet ja joet. Lajia kuitenkin istutettiin 1960- ja 1970-luvuilla alkuperäisalueen ulkopuolelle muihin Venäjän järviin tarkoituksena edistää kalatuotantoa. Istutuksia tehtiin myös Karjalankannakselle, josta siperiankatka kulkeutui 1980-luvun lopulla jokia pitkin Laatokkaan ja sittemmin myös Karjalan toiseen suurjärveen Ääniseen, joissa siitä on tullut rantavyöhykkeessä yleinen laji. Edelleen laji päätyi 1990-luvun  loppuun mennessä Nevajokea pitkin Suomenlahden itäisimpään osaan, Nevanlahteen. Jo kuudessa vuodessa siitä oli tullut Nevanlahden litoraalivyöhykkeen runsaslukuisin laji. Siperiankatka on yleinen myös Venäjän ja Viron rajalla olevassa Peipsijärvessä.

Siperiankatka on sisävesilaji, joka pystyy lisääntymään vain alle 2 promillen mutta elämään 5-7 promillenkin suolapitoisuudessa. Riski sen leviämisestä Nevanlahdelta Itämeren muihin reunavesiin ja niistä edelleen sisävesiin on ollut ilmeinen, muttei toteutunut tähän mennessä (2024). Laji  sietää hyvin rehevöityneitäkin olosuhteita eikä ole kovin herkkä esimerkiksi öljy- tai selluteollisuuden päästöille.

Siperiankatkasta on tullut kaikkein runsaslukuisin litoraaliäyriäinen järvissä, joihin se on vakiintunut. Sen leviäminen uusille alueille on syrjäyttänyt rantavyöhykkeen alkuperäisiä katkalajeja, eritoten järvikatkaa (Gammarus lacustris) joka esiintyi ennen Venäjän suurten järvien ja Nevanlahdenkin rannoilla.

Lajin vaikutuksia ravintoverkossa ei täysin tunneta. Se käyttää ravintonaan levää, pieniä pohjaeläimiä ja etenkin eläinplanktonin pieniä äyriäisiä. On arveltu, että siperiankatka voi saalistuksellaan vaikuttaa pohjaeläinten lajimäärään ja runsauteen. Toisaalta lajilla on havaittu hyvin merkittävä rooli kalapopulaatioissa. Äänisjärvessä se muodostaa puolet rantavyöhykkeen ahvenenpoikasten vuotuisesta ravinnosta.

Berezina, N. A. & Panov, V. E. (2004) Distribution, population structure and salinity tolerance of the invasive amphipod Gmelinoides fasciatus (Stebbing) in the Neva Estuary (Gulf of Finland, Baltic Sea). Hydrobiologia, 514: 199–206.

http://nas.er.usgs.gov/queries/FactSheet.aspx?SpeciesID=26