Petokatka

Petokatka on vieraslaji, jota ei ole säädetty haitalliseksi eli se ei kuulu kansalliseen eikä EU:n haitallisten vieraslajien luetteloon. Kaikkia vieraslajeja koskee kuitenkin vieraslajilain mukainen ympäristöön päästämisen kielto ja siksi niihin on syytä suhtautua varauksella. 

Petokatka Dikerogammarus villosus löytyi ensi kerran vuonna 2024 Suomen rannikolta ja Pohjoiselta Itämereltä. Se on kotoisin Ponto-Kaspian alueelta.

Laji on pelätty vieraslaji Euroopassa, englanninkielinen nimi on killer shrimp. Laji elää joissa, järvissä ja murtovedessä, ja se on levinnyt ja leviää voimakkaasti Euroopassa. Se on mukana Euroopan 100 haitallisimman lajin listalla. 

Petokatka on suurikokoinen makean veden katka, joka voi parhaimmillaan saavuttaa jopa 3 cm pituuden. Yleensä yksilöiden pituus vaihtelee 8–20 mm välillä. Väritys voi vaihdella tummasta ja kirjavasta lähes yksivärisen vaaleaan. Selkäjaokkeissa voi olla tummalla pohjalla pientä vaaleaa kuviointia.   Muiden katkojen tapaan petokatkan ruumis on sivuilta litistynyt. Lajin erottaminen sen meilläkin yleisistä ja runsaslukuisista lähisukulaisista, leväkatkoista (Gammarus-suku) tai Dikerogammarus- suvun muista lajeista vaatii melko tarkkaa yksityiskohtien tarkastelua mikroskoopin alla. Lajin silmiinpistävin tuntomerkki on jo melko nuortenkin yksilöiden viimeisten jaokkeiden, nk. urosomin jaokkeiden I ja II, selkäpuolella erottuvat voimakkaan kartiomaiset kohoumat, joissa on vähintään 3–5 piikkimäistä okaa.

Petokatkan kahdesta tuntosarviparista ensimmäiset eli ylemmät ovat pidemmät kuin alemmat. Alemman (II) antennaparin ohuessa, tiheäjaokkeisessa kärkiosuudessa on etenkin kookkailla koirailla pulloharjan mieleen tuova tiheä ja pitkä, kärjistään kähertyvä karvoitus. Tuntosarvien välissä olevien, syömiseen erikoistuneiden mandippelipalppien alapuolen karvoitus on petokatkalla lyhyt ja tasapituinen. Karvarivi on kuitenkin hieman ”epäsiisti”, ei kuin kammalla kammattu, vrt. osa Gammarus-katkoista.

Petokatkan häntäpään kärjessä olevien pitkien levymäisten ulokkeiden mittasuhteet eroavat leväkatkoista. Petokatkalla ja leväkatkoilla on häntäpään keskellä, uloimmaksi ulottuen, vierekkäin kaksi pitkää, levymäistä uropodi III:a, jotka ovat sulkamaisten karvojen reunustamat. Petokatkalla kummankin uropodi III:n ulompi haara, eksopodi, on pitkä ja sisempi haara, endopodi, on lähes huomaamaton ja, erittäin lyhyt, noin 1/5 – enintään 1/3 eksopodin pituudesta. Gammarus-suvun leväkatkoilla uropodi III:n sisempi haara on vähintään 1/3, yleensä enemmänkin, jopa puolet ulomman haaran pituudesta, jolloin sisempi haara on helppo erottaa. Petokatkan uropodi III:n ulomman haaran (eksopodin) ulkoreunassa on karvojen lisäksi suurella suurennoksella erottuvat kolme lyhyttä okaa, mutta sisälaidalla ei ole okia. Myös etupään suurten syömäraajojen (I ja II gnathopodit) suurissa kärkijaokkeissa on pitkiä karvoja. 

Petokatka D. villosus on kotoisin Ponto-Kaspian alueelta ja esiintyy luonnostaan monien Euroopan jokien, kuten Tonavan, Dneprin, Donin ja Volgan, alajuoksuilla. Se viihtyy parhaiten makeissa vesissä ja murtovesissä alle 10 promillen suolapitoisuudessa. Petokatka sietää suuria lämpötilan ja suolapitoisuuden muutoksia ja kykenee sopeutumaan jopa 20 promillen suolapitoisuuteen. Laji kestää myös alhaisia happipitoisuuksia.

Joustavien ympäristövaatimusten lisäksi nopea lisääntyminen ja kasvu sekä muita katkalajeja aikaisempi sukukypsyyden saavuttaminen tekee petokatkasta tehokkaan levittäytyjän. Pääasiallisena leviämiskeinona pidetään kulkeutumista laivojen painolastivesissä. Lajin on todettu leviävän jossain määrin myös lintujen mukana. Se pystyy leviämään jokisysteemeissä myös ylävirtaan, sen lisäksi että se kulkeutuu pitkiä matkoja virran mukana alajuoksulle päin.

Petokatka on levittäytynyt nopeasti ympäri läntistä Eurooppaa, jossa laji tavattiin ensimmäisen kerran vuonna 1998. Jokien välillä olevien kanavien kautta se levisi myös Rein-jokeen, jota pitkin se levittäytyi edelleen. Itämeren rannikolla petokatka tavattiin ensimmäisen kerran vuonna 2002 Saksan ja Puolan rajalla sijaitsevassa Szczecinin laguunissa. 2010-luvulla se on levinnyt laivaliikenteen mukana myös muun muassa useisiin Englannin ja muutamiin Ruotsinkin sisävesiin, kuten Vänerniin, ja Euroopan monille sisäjärville, mm. Garda-järvelle.

Petokatka löytyi ensi kerran vuonna 2024 Suomen rannikolta. Rauman sataman laiturirakenteista raaputushaavilla kerätyistä rihmalevänäytteistä löytyi yli 60 petokatkaa. 

Petokatka on uusissa elinympäristöissään runsaslukuinen ja käyttää tehokkaasti monenlaista ravintoa hyväkseen. Monista levää syövistä katkoista poiketen laji on myös peto, jonka on todettu tehokkaalla saalistuksella vähentävän tai jopa syrjäyttävän alkuperäislajeja, kuten katkoja ja muita selkärangattomia vesieliöitä. Tehokkaan saalistuksen vuoksi lajille on annettu lempinimeksi tappajakatka.

Petokatka valtaa otollisimmat rantavyöhykkeen habitaatit, jolloin muut lajit joutuvat väistymään. Se pääsee saalislajeihinsa käsiksi myös niiden ahtaissa suojapaikoissa, toisin kuin suurempikokoiset selkärangattomia saalistavat kalat. Lajin runsastuttua muihin lajeihin kohdistuva saalistuspaine on voimakasta.

Petokatkalla arvioidaan olevan vakavia suoria ja epäsuoria vaikutuksia uudella levinneisyysalueellaan. Euroopassa tehdyt kenttätutkimukset ovat osoittaneet, että makrokokoisten selkärangattomien populaatiokoot ovat pienentyneet petokatkainvaasion seurauksena. Petokatka voi tappaa tai haavoittaa enemmän saaliseläimiä kuin se kykenee kerralla syömään. Sen tiedetään syrjäyttäneen levitessään ainakin alkuperäisiä katkoja saattaen ne paikallisesti jopa sukupuuttoon. Aggressiivisena kilpailijana ja meillä vieraslajina esiintyvän tiikerikatkan (Gammarus tigrinus) on esimerkiksi havaittu vähentyvän petokatkan valtaamilla alueilla; samoin petokatka on syrjäyttänyt alkuperäisen Echinogammarus stammeri-katkan Garda-järvellä. Petokatka syö katkojen lisäksi monipuolisesti myös monia muita selkärangattomia, kuten erilaisia hyönteisiä, juotikkaita ja siiroja, sekä kalojen mätiä. Tällä voi olla vaikutuksia lajiston köyhtymisen lisäksi myös vesiekosysteemien toimintaan, kuten kasviaineksen hajotukseen ja ravinteiden kiertoon. Petokatkan on havaittu käyvän myös pienten kalojen ja kalanpoikasten kimppuun, minkä vuoksi sitä pidetään uhkana myös niille. Se voi toimia lohikaloissa loisivien väkäkärsämatojen väli-isäntänä, joten levitessään petokatkat saattavat edesauttaa lohikaloille haitallisten loisten leviämistä. 

Petokatkan poistoon uusista elinympäristöistä ei ole keinoja. Sen sijaan leviämisen estämiseen voidaan vaikuttaa käsittelemällä laivojen painolastivedet ennen niiden laskemista satamiin. Laji on hyvin kuivuutta kestävä, joten se saattaa siirtyä vesistöistä toiseen myös köysinipuissa, sukelluspukujen saumoissa, kalastusvälineissä tms., samoin kuin veneenpohjien simpukka- tai mahdollisesti myös merirokkokasvustoissa, joten vesistöistä toisiin siirryttäessä välineet ja alusten pohjat tulee kuivattaa perusteellisesti. Lisäksi välineistö voidaan käsitellä upottamalla se 50-asteiseen veteen, mikä riittää petokatkan tappamiseksi. Petokatka tulee hyvin toimeen vedenlaadultaan heikentyneissäkin vesistöissä samoin kuin monet muutkin vieraslajit. Luontaisten, usein herkempien lajien selviämistä voidaan edesauttaa vähentämällä vesistökuormitusta, jolloin niiden on helpompi selvitä myös petokatkan levittyä vesistöihin. 

Petokatkasta kaivataan havaintoja sen levinneisyyden ja runsauden kartoittamiseksi. Sitä voi etsiä haavimalla tai seulomalla merenrantojen pohja-ainesta tai rihmaleviä, tai pyytämällä esimerkiksi vieraslajiseurannassa käytössä olevilla elinympäristömerroilla. Katkat kannattaa valokuvata mahdollisimman läheltä, mielellään vedessä, ottaa mahdollisuuksien mukaan näytteitä talteen ja ilmoittaa löydöistä tai epäillyistä havainnoista vieraslajiportaalissa, laji.fi-portaalissa tai iNaturalist-sovelluksessa. Rannikon matalissa vesissä esiintyy monia muitakin katkalajeja, joista leväkatkat ovat yleisimpiä. 

Crosier, Danielle M. & Molloy, Daniel P. 2007. Dikerogammarus villosus - Killer Shrimp. Aquatic Nuisance Species Information System. US Army Corps of Engineers, Environmental Laboratory. [viitattu 14.4.2025]   

Dikerogammarus - Artfakta från SLU Artdatabanken [viitattu 14.4.2025].  

Dikerogammarus villosus (Sowinsky, 1894) in GBIF Secretariat 2023. GBIF Backbone Taxonomy. Checklist dataset https://doi.org/10.15468/39omei accessed via GBI.org [viitattu 14.4.2025].  

Gruszka, P. & Woźniczka, A. 2008. Dikerogammarus villosus (Sowinski, 1894) in the River Odra estuary – another invader threatening Baltic Sea coastal lagoons. Aquatic Invasions 3(4): 395–403.    

New ID picture guides for invasive shrimp | Wild Trout Trust [viitattu 14.4.2025].  

Rewicz,T., Grabowski, M., MacNeil, C., Bącela-Spychalska, K. 2014. The profile of a ‘perfect’ invader – the case of killer shrimp, Dikerogammarus villosus. Aquatic Invasions  9(3):267–288.   

Rewicz,T., Konobacka,I.., Bącela-Spychalska, K., Özbek, M., Grabowski, M. 2016. First records of two formerly overlooked Ponto-Caspian amphipods from Turkey: Echinogammarus trichiatus (Martynov, 1932) and Dikerogammarus villosus (Sovinsky, 1894). Turk J Zool 40: 328-335. (hyviä tunnistuskuvia ja -piirroksia)