Suomeen on tuotu koristekasveiksi useita pohjoisamerikkalaisia, haitallisiksi tunnistettuja piiskulajeja. Niistä selvästi yleisin on kanadanpiisku (Solidago canadensis), joka voi kasvaa 1,5 m korkeaksi. Kanadanpiiskua harvinaisempi isopiisku (S. gigantea) voi kasvaa vieläkin kookkaammaksi, 2,5-metriseksi, kuten myös vielä harvinaisempi korkeapiisku (S. altissima). Lisäksi Suomesta on löytynyt säiläpiiskua (S. graminifolia) sekä puutarhakäyttöön jalostettuja lajiristeymiä eli tarhapiiskuja (S. Canadensis -Ryhmä).

Pohjoisamerikkalaiset piiskut ovat monivuotisia, usein laajoja kasvustoja muodostavia kookkaita ruohoja; kasvustot ovat hyvinkin pitkäikäisiä juurakkojensa turvin. Kotipihojen ja puutarhojen lisäksi niiden kasvupaikkoja ovat monenlaiset ihmisten muuttamat elinympäristöt, esimerkiksi joutomaat, joen-, teiden- ja rautateidenvarret sekä hylätyt viljelymaat. Kanadanpiisku on hyvin sopeutuvainen ja voi pärjätä jopa raskasmetalleilla saastuneilla mailla.

Piiskut lisääntyvät sekä siemenistä että kasvullisesti juurakonkappaleista. Ne siementävät runsaasti: yksi verso voi tuottaa yli 10 000 siementä. Hapsihaivenin varustetut siemenet (oikeastaan pähkylähedelmät) leviävät tuulten mukana pitkiäkin matkoja. Piiskujen jäykät varret säilyvät pitkälle talveen, jolloin siemenet voivat levitä hangen pintaa pitkin esteettömämmin kuin kesällä. Haitalliset piiskut voivat helposti levitä myös juurakonkappaleiden tai näiden osia sisältävän kasvijätteen ja maa-aineksen avulla paikasta toiseen.

Isopiisku muistuttaa kovasti yleisempää sukulaistaan, kanadanpiiskua. Lajit kuuluvat sukunsa taksonomisesti erityisen vaikeaan ryhmään, jonka kasvit voidaan luokitella ja on luokiteltu monin tavoin lajeiksi ja roduiksi. Kanadan- ja isopiisku ovat kuitenkin ainakin lähemmällä tarkastelulla toisistaan erotettavissa varren ja lehtien karvaisuuden, pähkylöiden sekä kukintojen perusteella.

Kanadanpiiskun kukinnon alapuolinen varsi on härmeetön ja joko yläosastaan tai koko pituudeltaan selvästi karvainen, ja lehdet ovat jokseenkin kauttaaltaan lyhyt- tai pitkähkökarvaisia. Isopiiskun varsi on kukintohaaroihin asti kalju ja usein vaaleahärmeinen, ja lehdet ovat enintään alapinnan keskisuonta myöten hieman karvaisia. Pähkylöiden lenninhaivenet auttavat määrittämisessä: kanadanpiiskulla ne ovat hohtavanvalkoisia, isopiiskulla rusehtavia. Vallitseva kaljuus sekä rotevampi varsi, usein lyhyemmät mykeröperät ja millin tai pari isommat mykeröt antavat isopiiskulle kanadanpiiskua heleämmän, karskimman ja tuuheampilatvaisen ilmeen, joten harjoittelun tuloksena lajit voi oppia suurella todennäköisyydellä tunnistamaan erilleen etäältäkin. Samaan ryhmään kuuluva korkeapiisku (Solidago altissima) puuttunee Suomesta ainakin karkulaisena, sillä suomalaiset tiedot lajista tarkoittanevat järjestään kanadanpiiskun runsaskarvaista muunnosta.

Ainoan kotimaisen piiskulajimme kultapiiskun (Solidago virgaurea) erottaa mainituista pohjoisamerikkalaisista piiskuista sen pienempi koko ja erilainen yleisilme. Kultapiiskun kukintohaarat ovat pystyjä tehden kukinnosta suppean lieriömäisen tai kartiomaisen, kun taas pohjoisamerikkalaisilla piiskuilla kukinto on harittavampihaaraisena leveän kartiomainen. Kultapiisku aloittaa kukkimisen yleensä heinäkuussa, pohjoisamerikkalaiset piiskut hieman myöhemmin kukkien aina talven tuloon asti.

Isopiiskun luontainen levinneisyys kattaa Yhdysvaltain keski- ja länsiosat etelän Teksasista ja Floridasta pohjoisen Montanaan ja Maineen – siis Kanadan rajalle asti – sekä Kanadan etelälaitaa Albertasta Nova Scotiaan. Eurooppaan laji tuotiin koristekasviksi jo 1700-luvun puolivälissä ja on täällä sitten viljelykarkulaisena vakiintunut, ja samalla useimmiten heittäytynyt haitalliseksi laajalti eli Azoreilta, Pyreneitten niemimaalta, Italiasta, Kreikasta ja Ukrainasta Färsaarille, Brittein saarille, Fennoskandiaan ja Pohjois-Venäjälle asti. Etäämpänä Suomesta villiytyneenä vakiintumista on ilmoitettu tapahtuneen ainakin Etelä-Afrikassa, Libanonissa, Itä-Siperiassa, Japanissa ja Meksikossa.

Suomessa isopiisku on luonnonvaraistuneena harvinaisempi ja myös niukempi eli pienempiä kasvustoja muodostava kuin kanadanpiisku. Lajien suomalaiset karkulaislevinneisyydet sekä kasvuympäristöt ja karkaamislähteet ovat kyllä pitkälti samanlaisia, jopa ihan rinnakkain kasvamisia myöten. Isopiiskua esiintyy yleisimmin pääkaupunkiseudulla, mutta siitä on havaintoja ympäri Suomea aina Oulun korkeudelle asti.

Koska Suomessa isopiisku on karkulaisena paljon harvinaisempi kuin kanadanpiisku, sen aiheuttamat haitat ovat myös vähäisemmät. Luonteeltaan ne toki ovat samanlaisia ja samaan tapaan torjuttavia kuin lähisukulaisellaan.

Isopiisku voi muodostaa laajoja kasvustoja voittaen kilpailussa alkuperäiset kasvilajit ja vaikuttaen kielteisesti eläin- ja kasvilajistoon. Isopiiskun kasvustot alentavat Euroopassa huomattavasti kasvi- ja eläinlajiston monimuotoisuutta, sitä enemmän mitä tiheämpiä ovat. Isopiiskun juurista uutetut yhdisteet ehkäisevät monien eurooppalaisten kasvien juurten ja ilmaversojenkin kasvua. Lisäksi isopiisku voi muuttaa maaperän änkyrämatoyhteisöjä ja heikentää niiden lajimonimuotoisuutta. Sen on myös havaittu muuttuvan maaperän ominaisuuksia, esimerkiksi lisäävän happamuutta ja vähentävän kosteutta.

Isopiiskua, kuten mitään muutakaan vierasperäistä lajia, ei saa päästää karkaamaan pihoista ja puutarhoista luontoon. Jotta isopiiskut eivät leviäisi kotipuutarhan ulkopuolelle, tulisi niiden kukinnot katkaista ennen siementen kypsymistä. Kerran kasvupaikalle juurtuneita piiskukasvustoja on vaikea hävittää, koska niiden juurakot ovat sitkeitä ja kasvustot leviävät juurakonkappaleista.

Tehokas keino piiskujen hävittämiseksi on niittää kasvustot kaksi kertaa vuodessa (kesä- ja elokuussa) useiden vuosien ajan. Niittämisen jälkeen paikalle voi kylvää kotimaisista kasvilajeista koostuvan siemenseoksen, mikä saattaa myös rajoittaa isopiiskun kasvua. Leikkaamalla kasvusto toistuvasti alas nitistetään hiljalleen kasvin kasvuvoimaa, ja lopulta kasvi näivettyy kokonaan. Hävittämällä kasvi näivettämällä ei synny hankalasti hävitettävää, siemeniä, juurakoita tai juurten osia sisältävää jätettä.

Isopiiskusta voi päästä kokonaan eroon myös kaivamalla kasvit ylös juurineen, ja huolehtimalla, ettei maahan jää juurakon kappaleita. Tämän jälkeen on tarkkailtava seuraavat vuodet kasvupaikkaa ja tarvittaessa kitkeä uudet taimet pois. Syntyneen kasvijätteen hävittämisessä on syytä olla erityisen huolellinen. Niitetty kasvijäte, jossa ei ole siemeniä, juurten paloja tai juurakkoa, voidaan viedä kompostiin tai kunnalliseen puutarhajätteen keräykseen. Siemeniä, juurenpaloja tai juurakoita sisältävä kasvijäte tai maa-aines on varminta laittaa polttokelpoiseen sekajätteeseen. Lisää vinkkejä kasvijätteen käsittelyyn ja hävittämiseen.

Jos sinulla kasvaa isopiiskua tai muita pohjoisamerikkalaisia piiskuja pihallasi, älä päästä niitä karkaamaan ympäristöön. Luontoon levitessään pohjoisamerikkalaiset piiskut saattavat uhata Suomen luonnon monimuotoisuutta. Haittojen vähentämiseksi ja leviämisen estämiseksi kasvustot on viisasta hävittää kokonaan. Voit estää siementen kypsymistä ja hillitä piiskujen leviämistä myös katkaisemalla kukinnot ja keräämällä piiskujen kukinnot maljakkoon. Ole huolellinen pohjoisamerikkalaisia piiskuja sisältävän kasvijätteen ja maa-aineksen hävittämisessä, ettet vahingossa levitä kasvia paikasta toiseen.

Älä istuta isopiiskua kotipihallesi, sillä voit saada siitä pitkäaikaisen riesan. Vierasperäisten kasvien sijaan kannattaa pihalla ja puutarhassa suosia alkuperäistä kasvilajistoa. Älä myöskään jaa omalla pihallasi kasvavia, haitallisiin lukeutuvia piiskuja naapurille tai tuttaville eteenpäin. Ilmoita aina karkulaishavaintosi.

Bobuľska, L., Demkova, L., Cerevková, A. & Renco, M. (2019) Invasive goldenrod (Solidago gigantea) influences soil microbial cctivities in forest and grassland ecosystems in Central Europe. Diversity 11, 134.

Cerevková, A., Miklisova, D., Bobul´ska, L. Renco, M. (2020) Impact of the invasive plant Solidago gigantea on soil nematodes in a semi-natural grassland and a temperate broadleaved mixed forest. Journal of Helminthology 94. 

Pal, R.W., Chen, S., Nagy, D.U. & Callaway, R.M. 2015: Impacts of Solidago gigantea on other species at home and away. – Biol. Invasions 17: 3317–3325. doi.org/10.1007/s10530-015-0955-7

Weber E. & Jakobs, G: 2005: Biological flora of Central Europe: Solidago gigantea Aiton. – Flora (Jena) 200(2):109-118. doi.org/10.1016/j.flora.2004.09.001

CABI: Invasive Species Compendium: Solidago gigantea (giant goldenrod) http://www.cabi.org/isc/datasheet/50575