Kansainväliset sopimukset ja linjaukset

Biologista monimuotoisuutta koskeva sopimus CBD

Biologista monimuotoisuutta koskeva sopimus (Convention on Biological Diversity, CBD) on laajin sopimus, jossa tehdään linjauksia kansain­välisistä keskeisimmistä biodiversiteettiä koske­vista tavoitteista. Tämä nk. biodiversiteettisopi­mus astui voimaan joulukuussa 1993, ja vuonna 2010 siihen kuului 193 jäsenmaata. Vieraslajien osalta sopimuksen artiklassa 8 (h) todetaan, että jäsenmaiden tulee, sikäli kuin se on mahdollista ja tarkoituksenmukaista, estää sellaisten vierasla­jien maahanpääsy, jotka uhkaavat ekosysteemejä, elinympäristöjä tai lajeja sekä rajoittaa niiden le­viämistä tai hävittää ne. Sopimus myös lisää vas­tuuta kansallisten vieraslajistrategioiden laatimi­seen.

Biodiversiteettisopimuksen neljäs osapuolikoko­us (1998) päätti (päätös IV/1) vastata vieraslaji­en uhkaan, ja totesi, että vieraslajien uhkan torju­minen vaatii omia vieraslajeja koskevia täydentä­viä ja vahvistavia toimenpiteitä. Vieraslajeja pää­tettiin käsitellä sopimuksen hallinnollisia rajoja ylittävänä teemana, koska vieraslajit vaikuttavat kaikkiin eliöryhmiin ja ekosysteemeihin. Vieras­lajit sisältyvät useisiin biodiversiteettisopimuk­sen temaattisiin työohjelmiin sekä liittyvät usei­siin sopimuksen muihin hallinnolliset rajat ylit­täviin teemoihin. Kuudes osapuolikokous (2002) hyväksyi vieraslajeja koskevat 15-kohtaiset ohjeet (Guiding principles). Myöhemmät osapuoliko­kouspäätökset ovat keskittyneet mm. vieraslajeja koskevien tietoaukkojen tunnistamiseen ja tähän liittyvään tiedon keräämiseen, kuten esimerkiksi vieraslajien kulkeutumiseen ja leviämiseen liitty­vän tiedon kokoamiseen.

Nagoyan 10. osapuolikokouksessa (2010) päätettiin strategisesta suunnitelmasta, jossa esitetään, että vuoteen 2020 mennessä haitalliset vieraslajit ja niiden leviämisreitit on tunnistettu ja priorisoi­tu, haitallisimpia lajeja kontrolloidaan tai ne on hävitetty, ja toimenpiteitä kohdistetaan leviämis­reiteille estämään haitallisten vieraslajien saapu­mista ja vieraslajien asettumista. Tärkeimmiksi luonnon monimuotoisuutta uhkaaviksi paineik­si on listattu elinympäristöjen muutos, haitalliset vieraslajit, luonnonvarojen liikakäyttö, ilmaston­muutos ja saasteet.

Painolastivesiyleissopimus

Vuonna 2004 kansainvälinen merenkulkujärjestö IMO hyväksyi painolastivesiyleissopimuksen (In­ternational Convention for the Control and Man­agement of Ships' Ballast Water and Sediments) suurten odotusten saattelemana. Sopimus asettaa globaalit vaatimukset painolastiveden käsittelyl­le. Sopimuksen mukaan alukset, riippuen niiden painolastikapasiteetista ja valmistusvuodesta, on varustettava vaiheittain vuosien 2010-2016 vä­lisenä aikana painolastiveden käsittelylaitteistol­la, jolla estetään vieraiden eliölajien leviäminen. Samat vaatimukset koskevat vaiheittain myös en­nen vuonna 2009 rakennettuja aluksia niin, että vuoden 2016 jälkeen kaikki alukset olisi varustet­tu käsittelylaitteistoilla. Yleissopimus astuu voi­maan vuosi sen jälkeen kun 30 maata, jotka edus­tavat 35 % maailman kauppalaivaston tonnistos­ta, on ratifioinut sen.

Kansainvälinen kasvistonsuojelustrategia

Kansainvälisen kasvistonsuojelustrategian (Glob­al Strategy for Plant Conservation) on laatinut CBD:n sihteeristö yhdessä Botanic Gardens Con­servation International -organisaation kanssa. Sen yhtenä tavoitteena on laatia torjuntaohjelmat ainakin sadalle tärkeimmälle vieraslajille, jotka uhkaavat kasvilajeja, kasviyhteisöjä, elinympäris­töjä ja ekosysteemejä.

WTO:n sopimus ter­veys- ja kasvinsuojelutoimista eli ns. SPS-sopi­mus

Maailman kauppajärjestön WTO:n sopimus ter­veys- ja kasvinsuojelutoimista eli ns. SPS-sopi­mus (Agreement on the Application of Sanitary and Phytosanitary Measures) kattaa toimenpiteet, joita käytetään esimerkiksi ihmisten, eläinten tai kasvien suojelemiseksi tai muun vahingon estä­miseksi riskeiltä, jotka johtuvat eläinten, kasvien, tuholaisten, tautien tai taudinaiheuttajien maa­han pääsystä, yleistymisestä maassa tai leviämi­sestä. SPS-sopimuksen perusajatus on, että näi­den toimenpiteiden avulla voidaan rajoittaa va­paata kauppaa, kunhan 1) toimenpiteitä käytetään vain siinä määrin kuin on välttämätöntä ihmis­ten, eläinten tai kasvien terveyden suojelemiseksi, 2) toimenpiteiden käyttö on tieteellisesti perus­teltua, 3) toimenpiteet eivät aseta samankaltai­sia maita eri asemaan, 4) toimenpiteet eivät ra­joita kauppaa enempää kuin on välttämätöntä, 5) tuontituotteisiin ei kohdistu tiukempia vaati­muksia kuin kotimaisiin tuotteisiin, ja 6) tuonti­tuotteiden riskivaatimukset ovat keskenään joh­donmukaisia.

Tiedepohjaisuus on yksi SPS-sopimuksen perus­lähtökohdista. Riskinarvioinnin tulee perustua tieteelliseen näyttöön, ja erilaisten riskinvähen­nysvaihtoehtojen kustannustehokkuus tulee ottaa huomioon. Varovaisuusperiaatteen käyttö ei pe­riaatteessa ole sallittua SPS-sopimuksen nojalla, ellei samanaikaisesti käynnistetä asiaan liittyvää tutkimusta. Vuonna 1998 tehdyn päätöksen mu­kaan Codex Alimentaruksen (elintarviketurvalli­suus), maailman eläintautijärjestö OIE:n (eläintaudit ja zoonoosit) sekä kansainvälisen kasvin­suojelusopimus IPPC:n (kasvinterveys) tekstit ovat SPS-sopimuksen mukaan sitovia kansainvä­lisiä standardeja. Vuonna 1995 toimintansa aloit­taneeseen WTO:hon kuuluu 153 jäsenmaata, jot­ka kattavat lähes kaikki merkittävät kauppamaat.

Bonnin yleissopimus

Vuonna 1979 hyväksyttiin Bonnin yleissopimus (The Convention on the Conservation of Migra­tory Species of Wild Animals) muuttavien luon­nonvaraisten eläinten suojelemisesta. Sopimuk­sen mukaan sopimusosapuolet pyrkivät torju­maan, vähentämään tai säätelemään tekijöitä, jot­ka vaarantavat lajin säilymisen tai saattavat lisä­tä tätä vaaraa. Käytettäviin keinoihin kuuluu, että vierasperäisten lajien istuttamista säädellään tar­koin tai ryhdytään tarkoin säätelemään taikka hä­vittämään jo istutettua vierasperäistä lajia.

Kansainvälinen kasvinsuojelu­yleissopimus

YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestössä FAO:ssa vuonna 1951 tehdyn kansainvälisen kasvinsuoje­luyleissopimuksen (International Plant Protecti­on Convention, IPPC-sopimus) tarkoituksena on turvata yleinen ja tehokas toiminta kasvintuhoo­jien kulkeutumisen ja leviämisen estämiseksi sekä edistää toimenpiteitä niiden torjumiseksi. IPPC:n määritelmään kasvintuhoojasta kuuluvat kasvi­taudinaiheuttajien ja tuhoeläinten lisäksi haital­liset vieraslajikasvit. Sopimuksella on merkittävä rooli kansainvälisessä kaupassa, sillä maailman kauppajärjestön sopimus terveys- ja kasvinsuoje­lutoimista (WTO/SPS-sopimus) tunnustaa IPPC-sopimuksen ja sen valmistamat kansainväliset kasvinsuojelustandardit (International standards for phytosanitary measures, ISPMs).

IPPC on sisällyttänyt työhönsä haitallisten vieras­lajien leviämiseen liittyvän luonnon ja biologisen monimuotoisuuden suojelun. Tätä työtä se tekee yhteistyössä biodiversiteettisopimuksen CBD:n kanssa, mikä on virallistettu CBD:n ja IPPC:n välisellä memorandumilla ja yhteistyöohjelmal­la. IPPC on muokannut karanteenikasvintuhoo­jien riskinarviointia koskevan ISPM11-standar­din kattamaan myös kasvintuhoojat (erityisesti haitalliset kasvit), jotka ensisijaisesti vaikuttavat ympäristöön ja biologiseen monimuotoisuuteen. CBD:n 9. osapuolikokouksen vieraslajeja koske­vissa päätöksissä sopijaosapuolia rohkaistaankin hyödyntämään IPPC:n riskinarviointi- ja mui­ta menettelyitä sekä standardeja erityisesti niihin vieraslajeihin, joilla on haitallisia vaikutuksia kas­vien biodiversiteettiin.

Ramsarin sopimus

Vesilintujen elinympäristönä kansainvälisesti merkittäviä vesiperäisiä maita koskeva yleissopimus eli Ramsarin sopimus (SopS 3/1976) (The Con­vention on Wetlands of International Importance) koskee ensisijaisesti erilaisia kosteikkoja. Ramsa­rin sopimuksen strategisessa suunnitelmassa vuo­sille 2009-2015 on haitallisia vieraslajeja koske­vat tavoitteet. Vuoteen 2015 mennessä osapuolten velvollisuutena on tehdä kansallinen inventaario niistä haitallisista vieraslajeista, jotka tällä hetkel­lä ja/tai mahdollisesti vaikuttavat vesistöjen eko­logisiin ominaisuuksiin, erityisesti Ramsar-aluei­siin. Osapuolten velvollisuutena on sekä kehittää ohjeita että edistää menettelytapoja ja toimintaa vieraslajien torjumiseksi, rajoittamiseksi tai hä­vittämiseksi kosteikkoalueilla. Osapuolten tu­lee myös tunnistaa alueellaan kokonaisvaltaisesti ne ongelmat, joita vieraslajit aiheuttavat kosteik­koekosysteemeille. Vuoteen 2015 mennessä tulee kosteikkoalueilla olla käytössä kansalliset menet menet­telytavat vieraslajien valvontaan ja hallintaan.